Pitkät päivät pakerretaan

Olen minä toki kuullut sellaisista ihmeistä kuin kahdeksan tunnin työpäivät ja viiden päivän työviikot, muistaakseni edellisen vuosisadan vaihteessa moisten saavutusten aikaansaamiseksi käytiin melkoista vääntöä. Niin ja vuosilomaakin meillä täällä Suomessa on kai tapana pitää useita viikkoja.

Paitsi minulla. Kun olen yrittäjä. Työhullu sellainen. Olin ihan tyytyväinen, kun jo loppukeväästä lupauduin kesäksi erääseen projektiin, josta oli määrä riittää leppoisaa puuhasteltavaa ja sitä myötä myös tienestiä lomailun oheen. Mutta toisin kävi. Projekti paisui lopulta yli kaksi kertaa alun perin sovittua suuremmaksi, mutta deadline ei tietenkään siirtynyt vastaavasti. Se siitä semilomailusta sitten. Istun töiden ääressä aamusta iltaan, viikonpäivästä riippumatta (itse asiassa en ole kovin hyvin edes perillä siitä, mitä viikonpäivää milloinkin eletään).

On tässä ollut omakin kestokyky tiukoilla ja tuskin miäskään tilanteesta ilahtunut on, mutta lapsen puolesta tämä vasta kurjalta tuntuukin. Sydäntä riipaisee päivä päivältä kipeämmin hokea aina vain samaa mantraa vastaukseksi leikkimis-, lukemis-, laulamis- yms. pyyntöihin: Äiti ei nyt ehdi kun äidin on ihan pakko tehdä näitä töitä. Olen tuntenut itseni ihan hirviöksi. Niinpä päätinkin kerrankin repäistä: pitää melkein kokonaisen viikonlopun kokonaan vapaata ja omistautua perhe-elämään.

Me ulkoilemme koko perheen voimin todella harvoin. Minä ja miäs olemme vuoroin kiinni omissa töissämme ja muissa menoissamme, ja niinäkin harvoina hetkinä, kun kaikilla olisi vapaata, minun luontainen sohvaperunani vie usein voiton - kuten poikakin on jo oppinut asian ilmaisemaan, äiti on sisälemmikki, ihan kuten pehmonorsu Villekin, äiti ei sovellu ulkoleikkeihin. Nyt kuitenkin vietimme ihan koko perheen voimin ulkoilmaelämää koko lauantai-iltapäivän, täällä anoppilassa kun on siihen loistavat mahdollisuudetkin. Pelailimme jalkapalloa, tennistä ja frisbeetä, kahlailimme järvessä... Voi kuinka lapsen kasvot loistivatkaan, aivan kuten aina vastaavissa tilanteissa: Me ollaan kaikki yhdessä, meitä on yksi, kaksi, kolme, minä, äiti ja isi! Ei se mitään sen ihmeellisempää aktiviteettia vaadi, ihan silkkaa yhdessäoloa vain - sitä kuuluisaa laatuaikaa!

Kaunis kesäilta houkutti meidät miähen kanssa lähtemään lähikaupungin musiikkitapahtumaan. Artistit eivät kyllä tällä kertaa järin huikeita elämyksiä tarjonneet, mutta seura oli sitä ihanampaa, joten kaiken kaikkiaan ilta oli kuitenkin vallan onnistunut. Pääesiintyjä Jean S. sentään sai siinä määrin vanhaankin vielä vipinää, että ääni meni jammaillessa (ja huomauttaisin, että minulla sentään on sekä puhetyöhön että klassiseen lauluun koulittu ääni, joka ei tosiaan ihan vähästä osumaa ota).

Koska mukavan musiikkitapahtuman jäljiltä kärsin kieltämättä melkoisesta itseaiheutetusta (syytän Martti Servoa - sitä ei vain kestänyt selvin päin!!!), pääsin taas hemmottelemaan lasta huippuelämyksellä: nukuimme yhteiset päiväunet aitassa. Poika on jo pitkään haaveillut aittaunista, mutta eihän tuollaista kolmivuotiasta nyt vielä voi yksinään erilliseen, rannassa sijaitsevaan piharakennukseen nukkumaan päästää eikä yleensä ole mahdollista mennä hänen mukaansakaan, kun päiväuniaikaan on kaikenlaisia aikuisten askareita. Mutta nyt siis ihan lapsen hyväksi vain uhrauduin vetäisemään lähemmäs kolmen tunnin tirsat...

Viikonloppu on ollut kaiken kaikkiaan laadukas. Ensi viikolla pusken taas muutaman päivän eläimenä töitä, mutta takuuvarmasti aion myös muutaman päivän pyhittää perhelomailulle; käymme varmaan ainakin Korkeasaaressa jonakin päivänä. Ihan mukavaa säätäkin ovat lupailleet.

Ja joo, tämä on se kohta, jossa voisin pyhästi luvata ja vannoa, että ensi kesänä pidän ihan oikean, täyden loman. Mutta olkoon, ei siitä kuitenkaan mitään tule. Tämä nyt vain on tätä. Kai näinkin pärjää.