perjantai 19. syyskuuta 2008

Hmmm

Jokainen varmasti jollain tasolla pelkää menettävänsä läheisensä, se on luonnollinen merkki suuresta rakkaudesta. Mutta siinä vaiheessa, kun tämä pelko muuttuu omassa mielessä "varmaksi tiedoksi", on syytä tehdä asialle jotain.

Minulle on käynyt näin, ja siksi halusin hakeutua psykologin pakeille. Ensimmäinen keskusteluaika oli eilen (olen antanut kertoa itselleni olevani onnekas, kun kesä-heinäkuun vaihteessa aloin tuntea ylitsepääsemätöntä ahdistusta ja jo syyskuun loppupuolelle sain ajan). En etukäteen odottanut käynniltä kovinkaan paljon - ymmärrän toki, etteivät psykologit ole taikureita tahi aleksanterisuuria, jotka yhdellä miekansivalluksella saisivat ihmismielen solmut kertaheitolla avatuksi, ja sitä paitsi pahoin pelkäsin psykologin olevan sellainen keskiverto-mirjapyykkö, joka lähinnä vain kallistelee päätään ja huokailee "nii-in, oi voi" sellaisella yliempaattisella kuule! sinua ymmärretään -äänensävyllä. Mutta käynti osoittautui kuitenkin yllättävän hedelmälliseksi!

Ensimmäinen suuri oivallus oli juuri tuo, mitä aluksi kirjoitin: viime aikoina suhteettomaksi kasvanut hypokondriani ja kuolemanpelkoni ovatkin tosiaan itse asiassa nimenomaan menettämisen pelkoa. "I'm not scared of dying, I just don't want to", laulaa Robbie Williams - minun tapauksessani värssy voisi jatkua jotenkin niin, että vaikken itse kuolemaa sinänsä pelkäisikään, minua ahdistaa pohjattomasti ajatus siitä, etten enää saisi jatkaa osana rakkaideni elämää.

Psykologi epäili vahvasti, että äidin kuolemalla olisi osuutta asiaan. Ja sittenhän se koko käynti menikin lähinnä äidistä jauhamiseksi. Eikä siinä mitään, ihan varmasti minun äidissäni ja äitisuhteessani olisi ammattilaiselle työnsarkaa vaikka kuinka, ja olenhan minä pahoitellut sitä, etten koskaan oikein saanut tilaisuutta keskittyä suremaan äidin poismenoa, kun ne kaikki hankalat käytännön järjestelyt vyöryivät ylitseni kuin kaatopaikkajyrä. Kaikenlaisia äitiin liittyviä asioita olen kuitenkin jo kertaalleen psykologin kanssa puinut ja koen olevani kohtalaisen sinut niiden kanssa - mutta mistä sitä ihmismielen kiemuroista lopultakaan tietää, mikä siellä muhiikaan valmiina hyökkäämään odottamattomana hetkenä esiin. Olisi se kyllä aika epäreilua, jos äidin muisto aina vain hankaloittaisi elämääni, sillä tiedän (ja tämän todellakin pomminvarmasti tiedän!) että kaikista maailman ihmisistä juuri minulle äiti ei ikinä halunnut mitään pahaa. Mutta, toisaalta, juuri siksi tietenkin juuri minä sen kaiken pahan kaikkein raskaimmin joudunkin kokemaan. Läheisimpiäänhän sitä aina eniten satuttaa vaikka vähiten haluaisi.

Itse kuitenkin epäilisin, että äidin menetystä suurempi tekijä omituisessa olotilassani on ylikorostunut kontrolloinnin tarve, josta olen joskus täälläkin kirjoittanut. Minulla tosiaan on vahva halu pitää elämäni ohjakset todella napakasti omissa käsissäni, ja hyvinkin tiukkojen rutiinien avulla koen helpottavani arjen jäsentelyä ja säästäväni energiaa varsinaiselle toiminnalle, suorittamiselle (niin, siinäpä vielä yksi avainsana vinksahtaneeseen mielenlaatuuni, siitä ehkä lisää joskus toiste). Minulla on myös erittäin paljon tahdonvoimaa, jonka avulla pystyn elämäni kuosissaan pitämäänkin - tämähän näkyy jo siinä, että olen lukemattomia kertoja onnistunut lopettamaan tupakoinnin suhteellisen vaivattomasti (jaa että miksikö se sitten on pitänyt lopettaa useita kertoja..? eipäs nyt saivarrella...). Terveyttäni en kuitenkaan voi kontrolloida enkä hallita, ja siksi siihen liittyvät poikkeamat pelottavat minua aivan valtavasti ja aiheuttavat kohtuutonta ylireagointia. Esitin tämän teorian myös psykolle, joka tuntui suhtautuvan siihenkin sangen myötämielisesti; oletan, että seuraavilla käynneillä paneudutaan nimenomaan tähän aihealueeseen.

Illalla kertoilin miähelle käynnistäni suunnilleen samoin kuin tässä nyt, ja hän totesi eittämättömän osuvasti: "Joo ja nyt sä siis haluat kontrolloida sitä psykoakin: päättää itse oman diagnoosisi..." Jepujee. Mot. Titityy...

1 kommentti:

Loviisa kirjoitti...

Uskoisin ymmärtäväni aika hyvin, mistä tässä postauksessa puhutaan, koska liippaa aika läheltä itseänikin. En mä mitään neuvoa osaa antaa minkään suhteen, mutta hyvä, että sait nuo psykotukset käyntiin ja toivottavasti niistä on apua :) Parempaa huomista!