Kevennystä

Kaikkien noiden sielun synkkien syövereiden ja muiden ankeuksien jälkeen on keventäminen välillä paikallaan vai mitä. Tosin ihan painavaakin asiaa ajattelin tällä(kin) kertaa jaaritella.

Olen nimittäin edelleen aktiivisesti pohdiskellut ekologisen jalanjälkeni keventämistä. Pieniä pisaroitahan ne ovat, mihin olen omassa kulutuskäyttäytymisessäni pystynyt vaikuttamaan, mutta tyhjää parempi sekin. Taannoisessa kirjoituksessani paasaamani muovipussilakko on pitänyt kohtalaisesti, myös koiran kanssa olen onnistunut löytämään sellaisia reittejä, ettei kakkapusseja ole tarvittu aikoihin. Samassa yhteydessä otin tulilinjalleni myös foliovuokiin pakatut einekset. Itsehän en oikein mitään eineksiä suostu syömään kuin äärimmäisen pakon edessä, mutta lapsen lautaselle tuli aivan liian usein lapattua sitä kuuluisaa äitien tekemää (ja foliovuokaan pakkaamaa) ruokaa, se kun oli niin kovin helppoa ja kaikessa mauttomuudessaan myös upposi nirsoon tenavaan ihan kiitettävästi. Nyt muutaman kuukauden tarkkailujakson jälkeen voin ylpeänä ja iloisena todeta, että hyvin on pärjätty ilman foliomössöjäkin! Ei, en väitä, että olisimme kokonaan kotiruokaan onnistuneet siirtymään; vuokaruokien tilalle on vain tullut muovi- tai pahvipakkauksiin säilöttyjä pakaste-eineksiä, joista syntyvä roskamäärä on kuitenkin huomattavasti pienempi (ja, huoh, ne voisi hävittää polttamalla jos olisi tarvittavat pelit ja vehkeet). Ja on sen kotiruoankin osuus lisääntymään päin. Pieniä askeleita, parempaan päin jokainen.

Lisäksi olen erityisen ylpeä miähestäni, joka on vihdoinkin ruvennut kävelemään huikean kilometrin mittaisen työmatkansa. Vaimon kouhkaamista enemmän tähän on tosin tainnut vaikuttaa se, että hänen työpisteensä siirtyi sellaiseen osaan toimistokompleksia, johon on lähimmältä parkkipaikalta melkein yhtä pitkä matka kuin meiltä kotoa, mutta ei anneta sen pilata viherpiiperön iloa eihän. Tosin vastapainoksi sitten minä olen surutta huristellut autolla nykyisessä pääharrastuksessani: alituisilla lääkärikäynneillä lähiökeskuksessa 1,5 kilometrin päässä. Toki tuo olisi passelisti pyöräiltävä matka, mutta kun jäi se pyörän keväthuoltokin tekemättä (itse asiassa taisi jäädä jo edelliskeväänä), niin eihän sitä nyt enää kauden loppumetreillä viitsi, eihän... Älkääkä edes kysykö, miksen kävele sitä vajaan vartin rupeamaa. Lasika piiperö, paha piiperö.

Mutta valoja sammuttelen, suihkuvettä säästelen, ja vajaita koneellisia astioita tai pyykkiä en voisi kuvitellakaan peseväni (tosin, joo, urheilevan miähen ja rutakoissa rypevän leikki-ikäisen perheessä ei pyykin vähyys yleensä pääse ongelmaksi muodostumaankaan). Sitä kyllä kovasti ihmettelen ja pahoittelen, miksei nestemäisiä pyykinpesuaineita enää myydä niissä maitotölkin kaltaisissa pakkauksissa eikä jauhemaista konetiskiainetta pusseissa, vaan aina pitää ostaa uusi kovamuovinen purtilo. Valistakaa tyhmää jos joku sattuu tietämään. Niin ja vielä yksi asia, jota en voi ymmärtää: miksi ihmeessä valkaistuja leivinpapereita ja suodatinpusseja edes pitää valmistaa, mikä ero niiden ominaisuuksissa muka on valkaisemattomiin verrattuna häh?

Tästä aiheesta jaksaisin kyllä jauhaa varmasti ihan loputtomiin, mutta josko tämä riittäisi tällä kertaa. Paitsi yksi anopilta oppimani vinkki pitää kyllä vielä jakaa (tämä saattaa tosin olla kaikille muille ihan itsestäänselvyys, mutta minulle se oli Suuri Uusi Oivallus): tiskiharjanhan voi pestä astianpesukoneessa, eli sitä ei tarvitsekaan heittää roskiin ja korvata uudella kovamuovisella häkkyrällä jokaisen pannunpohjan tai grillinritilän kuurauksen jälkeen!

No hei, joko huokaisitte helpotuksesta - turhaan, en minä toki vallan ajatellut tätä länkyttämistä vielä lopettaa. Ekologisen jalanjälkeni lisäksi olen nimittäin päättänyt taas vaihteeksi keventää myös ihan konkreettista painaumaani, siis tätä maallista tomumajaani. Viime aikoina olen hemmotellut itseäni ihan surutta ties millä herkuilla ajatellen, että muutama kilo sinne tai tänne on todellakin harvinaisen yks hailee, jos vain muilta osin pysyisin terveenä; olisin ilomielin valmis luopumaan vaikka tästä harvinaisen hyvinmuodostuneesta muotovalio-takalistostani, jos vastineeksi saisin lupauksen, etten ikinä sairastu mihinkään flunssaa tai pikavatsatautia vakavampaan (asiaan vihkiytymättömille tiedoksi, että tuo ahterijuttu on ikivanha sisäpiirivitsi). Sellainen diili tuskin kuitenkaan on mahdollinen (sääli sinänsä), mutta siitä huolimatta olen todennut, että ei tämä lössähtänyt plösö ole minulle ominainen olomuoto. Ryhtikin on taas romahtanut, kuljen etukenossa hartiat rullalla, rintaranka rutussa ja selkä köyryssä, pari senttiä todellista mittaani lyhyempänä. Kesän sairasteluthan katkaisivat jumpparutiinini kuin seinään, ja siinä samassa irtisanoin salijäsenyytenikin, koska en enää ollut tyytyväinen paikan tarjontaan. Nyt on kuitenkin alkanut tuntua siltä, että saattaisin olla valmis taas sujahtamaan tuohon rytmimusiikin ja hienhajun ihanaiseen maailmaan, ja ruokailutottumuksiakin voisi taas vähän sillä silmällä alkaa vilkuilla. Tämän päätökseni kunniaksi vetäisinkin tänään reippaankokoisen jäätelöannoksen kauppakeskuksessa, ja huomiseksi ostimme donitsit. Hupsistakeikkaa. No mutta heti maanantaina liityn uudelle salille. Tai no, heti kun viitsin vaivautua sinne asti. Kohtapuoliin kuitenkin.

No okei, josko nyt jo alkaisi kouhkaaminen riittää tältä erää. Teeman mukaisesti kuitenkin pieni loppukevennys vielä: Hämmennyin suuresti tänään huomatessani, että marketin lihatiskillä myydään jakkihärkää! Silmien hieraisu ja tarkempi tiiraaminen kuitenkin osoittivat, että olin sittenkin vain lukenut valikoivasti ja skipannut ensimmäisen tavun - konjakkihärkäähän se olikin. (Ostin silti tavallista korppukinkkua vain.)

Nonni, that's all folks, menkää kotiinne nukkumaan siitä...