perjantai 5. syyskuuta 2008

Voi että!

Poikani täyttää tänään neljä vuotta. Ihan uskomatonta! Minun vauvani, pikkujättiläiseni, linnunpoikani on jo nelivuotias, iso poika! Minä olen ollut äiti jo neljä vuotta. Neljä vuotta olen jo kantanut vastuuta omani lisäksi myös toisesta korvaamattoman arvokkaasta elämästä. Neljä vuotta, herttinen, vastahan se viime viikolla syntyi...

Minä olen saanut tuon olennon pysymään hengissä, kasvamaan ja kehittymään jo neljä vuotta. Ihan uskomaton suoritus, en kyllä olisi uskonut, että minusta on siihen! Muistan, kuinka ensimmäisellä neuvolakäynnillä purskahdin itkuun silkasta helpotuksesta ja ihan vilpittömän hämmentyneenä kysyin terkkarilta vielä uudemmankin kerran, että ihanko totta me ollaan osattu sitä ihan oikeesti hoitaa. Näköjään siitä tehtävästä tosiaan selviytyy tumpelompikin, vaikka se yksi ihmiselämän suurimpia, tärkeimpiä ja haastavimpia tehtäviä onkin!

Senkin muistan, kuinka monet naureskelivat minulle, kun heti silloin sanoin, että lapsilukumme onkin nyt sitten saman tien täynnä. Että odotas vaan kun se kasvaa, kyllä kuule tulee sinunkin ikävä sitä sylinyyttiä ja vauvantuoksua... Ei muuten ole tullut. En edes tunnusta koskaan erottaneeni sitä kuuluisaa vauvantuoksua, vaikka monesti yritin ihan varta vasten nyyttiäni nuuhkutella. Näin jälkeenpäin kun rupean vauva-aikaa muistelemaan, huomaan yllätyksekseni, että niitä muistoja ei olekaan aika kullannut - muistan lähinnä sen loputtoman, pohjattoman väsymyksen, unettomat yöt, jatkuvat riidat miähen kanssa, yleisen turtumuksen, ne pitkät, harmaat kilometrit joita tarvoin pitkin lähiön sohjoisia katuja koiran ja lastenrattaiden kanssa ihan vain päästäkseni sitä ankeutta karkuun, surkeasti tässä tavoitteessani epäonnistuen. Tietenkin niihin aikoihin mahtui myös valtavasti onnea ja pakahduttavaa rakkautta, onhan tuo pikkuihminen aina ollut minulle ehdottoman, äärettömän rakas ja tärkeä, mutta ainakin toistaiseksi vielä ne useimmat kauniit ja ihanat muistot ovat alitajunnassani piilossa jonkinlaisen harmaan tomukerroksen alla (onneksi sentään sanallisesti tallennettuina päiväkirjaan).

Mutta älkää käsittäkö väärin, en minä silti päivääkään vaihtaisi pois (okei, muutaman valvotun yön ehkä kuitenkin)! On tämä taival tietenkin ollut kaiken sen tarpomisen arvoinen. Tuo lapsi, nelivuotias, on ihan tolkuttoman vinkeä pakkaus! Kietoo kätensä tiukasti kaulaani, moiskauttaa pehmoisen suukon poskelle ja sanoo "Äiti sinä olet minulle jattainta maailmassa!" Kysyy kaarnalaivaa veistävältä vaariltaan, tuleeko siihen sitten kauko-ohjain myös. Illalla kun pitäisi jo nukahtaa, pyytää sittenkin vielä selittämään, miten maailma on syntynyt...

Aasinsilloista puheen ollen, yllätyin tänään toden teolla, kun ovellemme ilmaantui sellainen täti-ihminen kori käsivarrellaan. Ajattelin, että siellä on taas joku uskonnontuputtaja, ja olin jo valmis kiskaisemaan oven rivakasti kiinni hänen nenänsä edestä - mutta kävikin ilmi, että täti oli ihan tuosta paikallisesta seurakunnasta, toi pojalle syntymäpäivälahjaksi Lasten Raamatun! Itse asiassa poitsu joskus taannoin hypistelikin kyseistä kirjaa jossain kirjakaupassa ja kysyi, voisimmeko ostaa sen; vastasin että kuules meillä ei tuollaisia satuja lueta (ja sain osakseni tosi painavia katseita muutamalta kanssa-asiakkaalta). Mutta täytyy kyllä myöntää että olen otettu ja tosi iloisesti yllättynyt. Hyvää palvelua! Kai ne yrittävät nyt kynsin hampain pitää kiinni viimeisestä meidän perheen jäsenestä joka vielä kirkkoon kuuluu...

Kohta, tarhapäivän päätyttyä, viemme päivänsankarimme jäätelöannokselle. Sitten vedämmekin keuhkot ja muut ruumiinosat täyteen pitkää pinnaa, kärsivällisyyttä ja vielä vähän pidempää pinnaa, sillä viikonloppuna vietetään lastenkestejä. Nyt ensimmäistä kertaa poika on ollut itsekin tosi tohkeissaan kavereiden kutsumisesta synttäreilleen, joten saamansa pitää. Kymmenen lapsivierasta - se ei ole ikään kuin yksi lapsi kertaa kymmenen vaan yksi lapsi potenssiin kymmenen. Mutta kyllä sen nyt kerran vuodessa kestää, varmasti on kaikilla tosi hauskaa!

Palaillaan asioihin sitten taas kun korvat lakkaavat soimasta...

1 kommentti:

Loviisa kirjoitti...

Paljon onnea pittutaverille vielä tätäkin kautta :)