In memoriam

Viime viikko oli merkillinen: kuulin kaksikin suru-uutista, mutta silti olin iloisempi ja onnellisempi kuin aikoihin.

Ensin perjantaina tuli tieto, että miähen vaarikin on nyt sitten nukkunut pois. Tämä tuli itse asiassa hieman yllätyksenä - niin yllätyksenä kuin ysikymppisen poismeno nyt ikinä tulee - sillä muutettuaan pysyvästi hoitokotiin mummon kuoleman jälkeen vaari oli ollut oikeastaan piristymään päin koko ajan. Mutta niin vain kävi, kuten taitaa käydä aika usein, että pian puolison perään hän sitten kuitenkin meni. Hyvä vain, että sai lähteä ikään kuin "suorilta jaloilta" - niin suorilta jaloilta kuin ysikymppiset nyt ikinä lähtevät.

Anoppi pyysi minua kirjoittamaan värssyjä hautajaisia ja kuolinilmoitusta varten. Mummonkin kuolinilmoitukseen laitettiin minun kirjoittamani värssy, ja siitä tuli kuulemma heti ihan hitti Hesarissa - ainakin kolmessa muussakin kuolinilmoituksessa oli anoppi sen bongannut heti ilmestymisensä jälkeen. Olen otettu, ja kyllä, narsistisesti hieman pahoillani siitä, ettei kuolinilmoitusten värssyissä tavata käyttää lähdeviitteitä. Jostain syystä vain en meinaa millään keksiä vaarille värssyjä. Hän oli ihminen, jota kohtaan tunsin niin pohjatonta, ehdotonta kunnioitusta, ettei sitä (näköjään) voi sanoin kuvailla. Hän teki tämän yhteiskunnan hyväksi varmaan enemmän kuin hänen jälkeensä tulleet sukupolvet yhteensä. Hän oli sotaveteraani, sankari, joka uhrasi ison osan nuoruuttaan ja terveyttään - toisen jalkansakin - itsenäisyytemme puolesta, ja sodan päätyttyä hän antoi vielä merkittävän panoksensa maan jälleenrakennukseen insinöörin työnsä kautta. Unohtamatta sitä, että hän kasvatti kaksi kelpo poikaa, ja hänellä on yhteensä viisi lastenlasta ja kaksi lastenlastenlasta, joista toinen syntyi vain pari kuukautta sitten enkä tiedä, ehtikö vaari tätä uutta tulokasta tavatakaan. Toinen, meidän poikamme, on muuten saanut toisen nimensäkin vaarin mukaan. Kyllä, kunnioitettu oli hän, totta tosiaan. Rauha hänen sielulleen.

Toinen suru-uutinen tuli sitten heti maanantaina, kun kummitätini taistelu syöpää vastaan päättyi. Jos kohta isovaarin voi hyvillä mielin ajatella leponsa jo ansainneen, kummitätini kohdalla olen kyllä kohtalolle vähän käärmeissäni - olisi meinaan ollut aika monta joutilaampaakin täältä poistumaan! Tämä kummini nimittäin oli kuin elämänilon ruumiillistuma. Lapsuudestani minulla ei ole hänestä paljonkaan muistoja, mutta se on painunut mieleeni hauskana yksityiskohtana, että useimmiten hän sävytti tukkansa puseronsa mukaan, milloin pinkiksi, milloin sinertäväksi. Ja koruja, niitä hänellä oli aina kuin joulukuusella. Hän oli hersyvä, riemastuttava, suorapuheinen - kertakaikkiaan suuri persoona. Mutta parasta hänessä oli se, että hän oli aina valmis auttamaan läheisiään. Ei hän odottanut pyyntöjä tai kutsuja, hän tarttui toimeen, tuli ja tuki, oli läsnä ja auttoi. Esimerkiksi vuosi sitten, kun äiti kuoli, kummitäti oli minulle valtavan suurena apuna. Hän tuli auttamaan äidin asunnon tyhjentämisessä, luki adressit hautajaisissa - ja ennen kaikkea tarjosi valtavaa henkistä tukea minulle, jotenkin hän osasi sanoa juuri oikeita asioita, kertoa äidistä juuri sellaisia muistoja, joita halusinkin kuulla.

Niin, vielä vuosi sitten kummitäti oli täynnä tarmoa ja elämää. Sitten kesällä löytyi syöpä, jolle ei enää ollutkaan mitään tehtävissä, ja nyt hän on sitten poissa. Lämmöllä ja kunnioittaen vaalin hänenkin muistoaan - hänen adressiinsa minulla on kyllä jo värssy valmiina (hän ehti itse suunnitella hautajaisensa ja hänen toiveensa oli, että läsnä olisivat vain läheisimmät omaiset, joten minä laitan siis vain adressin).

Näiden elämän kovien tosiasioiden edessä minä sitten katsoin tiukasti itseäni peilistä ja luin itselleni hieman lakia. Jotenkin sain itseni ymmärtämään, kuinka turhaa minun onkaan tuhlata tässä vaiheessa elämääni perättömiin pelkoihin. Minä olen jo siinä iässä, että alkaa takuuaika mennä umpeen ja yhtä sun toista pientä kremppaa ilmaantua, mutta ei se sitä tarkoita, etteikö moottorilla olisi vielä tuhatmäärin kilometrejä edessään! Ja tuon matkan varrelle mahtuu varmasti vaikka mitä hauskaa ja ihanaa.

Niinpä olenkin pitkästä aikaa pystynyt taas iloitsemaan elämän pienistä suurista ihanuuksista. Kuten lumesta. Kun ensilumi tuli, kävelimme pojan kanssa pidempää reittiä tarhasta kotiin, pyydystimme lumihiutaleita suuhumme ja ihastelimme, kuinka hienosti lumilaulumme tehosikaan! Myös viimeisin psykokäynti oli oikein hedelmällinen. Psyko mm. suositteli minulle tanssiterapiaa. En minä kyllä siihen terapiaryhmään taida mennä - iyh hei, siellähän olis sitte ryhmän täydeltä jotain hulluja! - mutta muistinpa, että totta tosiaan, minähän rakastan tanssimista! Miten olinkaan voinut unohtaa sen? Ajattelinkin kokeilla jotain ihan normaalia tanssiharrastusta, bailatinoa vaikka, sitten kun heti vuoden alusta liityn uudelle liikuntasalille, koska silloin varmasti on kaiken maailman liittymistarjouksia uudenvuodenlupausten tekijöille...
Niin ja musiikistakin minä saan valtavasti voimaa. Kävin pitkän ja riitaisan dialogin itseni kanssa siitä, että laulu, joka soi kaikilla radion hittikanavilla viiden minuutin välein ei voi oikeasti olla hyvä - mutta lopulta luovutin, tunnustin rehellisesti uivani mainstreamissä kuin mikäkin muikku ja tykkääväni Happoradion Che Guevara -biisistä kuin hullu puurosta. Hankin sitten koko Kaunis minä -levyn, ja se kyllä kolahti minuun kuin metrin halko. Tajuttoman hyvä levy, suosittelen!!! Kyllä ne miljoona kärpästä tietää...

Ja edelleen tykkään myös työstäni. Mistä puheen ollen, pitäisikin tarttua opiskelijoiden harjoitustöihin taas. Teenpä sen enkä anna itselleni edes tilaisuutta ajatella, että se lumi on hyvää vauhtia hupenemassa ja vaihtumassa vetiseen pääkallokeliin, päätäni särkee ja palelen ja orastava veetutus yrittää nostaa rumaa päätään. Ei se ole minun syyni että Itä-Suomessa tuulee Venäjältä ja vastaan, ettäs tiedätte. (Happoradio ainakin tietää.)