Lasciate mi cantare

eli antakaa minun laulaa!

Minulla on laulukeikka! No okei, "keikka" on ehkä hivenen liioiteltu ilmaisu, tuttavan lapsukaisen ristiäisistä on kyse, mutta minä tuskin voisin paljon enempää innoissani olla, vaikka olisi stadionkonsertti edessä.

Minä olen laulanut varmasti aina. Ensimmäinen lapsuuden haaveammattinikin oli laulajan ura, mutta uumoilin, ettei se varmaankaan kävisi päinsä, koska minulla oli hienoinen ässävika, ja tyydyin hoilaamaan Katri Helenan ja Paula Koivuniemen hittejä täysin rinnoin Mazdamme takapenkillä. Mummoni myös muistaa riittävän usein kertoa, kuinka häntä jossain määrin hävetti lykkiä pikkukaupungin kaduilla potkukelkassa reilusti alle kouluikäistä tyttöstä, joka täyteen ääneen rallatteli Jätkän humppaa (hei hoi, sä jätkän oma kulta, sun lempesi on tulta...).

Ässävika kyllä sittemmin parani, ja musiikki pysyi lähellä sydäntä. Ala-asteikäisenä aloitin pianotunnit - ja ala-asteikäisenä ne myös lopetin tympiinnyttyäni niihin iänikuisiin etydeihin ja muihin täysin vieraisiin musiikkikappaleisiin. Näin jälkeenpäin olen syvästi pahoitellut, ettei kukaan silloin riittävän painokkaasti tolkuttanut pikkutytön vaaleanpunaisissa hatteroissa leijailevaan päähän, että ensin pitää oppia hallitsemaan se perustekniikka ja -teoria, sitten kyllä oppii soittamaan niitä iskelmiäkin. Nyt en sitten osaa kuin häthätää tavallisimpia sointuja pimputella, mutta hiljaa mielessäni kyllä itää haave, että jos joskus pääsen siihen unelmieni omakotitaloon muuttamaan, voisin sinne hankkia pianonkin ja yrittää niitä soitto-opintoja vielä uudemman kerran...

Yläasteella ja varsinkin lukiossa löysin tieni toden teolla laulamisen ihmemaahan, aloin laulaa ensin kuoroissa ja sitten soolona, esiinnyinkin aika paljon, lähinnä koulun tilaisuuksissa ja kansantanssiyhtyeemme mukana. Aloitin laulutunnit - ja lopetin ne parin vuoden jälkeen tympiinnyttyäni niihin iänikuisiin liedeihin ja klassisiin kansanlaulusovituksiin. Tätä päätöstäni en kylläkään ole kovin vahvasti edes katunut, sillä klassinen laulu EI vain ole minun juttuni, ja tuossakin ajassa ehdin oppia valtavasti hyödyllisiä taitoja. Koulittu äänenkäyttö ja oikeaoppinen hengitystekniikka ovat sittemmin osoittautuneet valtaviksi vahvuuksiksi myös nykyisessä ammatissani, josta toinen puoli on kuitenkin puhdasta puhetyötä. Harkitsin vakavasti tekeväni musiikista ammatin itselleni ja pyrkiväni opiskelemaan johonkin alan oppilaitokseen, mutta turvallisuushakuisuus sitten lopulta voitti ja päädyin hakeutumaan turvalliseen porvarilliseen perusammattiin (jota kylläkin rakastan valtavasti ja koen tämän päätökseni kaikesta huolimatta oikeaksi).

Kun aloitin opintoni ja muutin kauas kotikonnuilta, musiikki jäi. Siis musiikin harrastaminen jäi (yliopiston kuorossa kävin jokusen kerran, mutta en vain osannut kotiutua sinne) - mutta tarve musisoida ei suinkaan haihtunut mihinkään. Tätä piirrettä minussa on useimpien läheistenikin mahdotonta ymmärtää; keskimäärin ihmiset (ainakin suomalaiset) kai pikemminkin kammoavat julkista esiintymistä, mutta minä janoan estradille. Kun sanon, että haluan laulaa, tarkoitan, että haluan laulaa toisille ihmisille, haluan koskettaa, haluan tuoda iloa, hyvää mieltä, syviä tunteita. Mutta koska jostain kumman syystä ympärilleni ei tuosta noin vain automaattisesti keräänny ammattimaisia taustavoimia ja maksaneita katsojia, taidan lähinnä ärsyttää lähipiiriäni jatkuvalla hoilotuksellani.

Tätä taustaa vasten voinette ehkä ymmärtää, kuinka valtavasti ilahduinkaan, kun minua pyydettiin ristiäisiin laulamaan. Saan vieläpä säestäjäkseni kanttorin, joka on todella rautainen musiikkialan ammattilainen. Oli suorastaan huikeaa treenata hänen kanssaan niitä muutamaa kappaletta, jotka on tarkoitus esittää. Hän halusi hioa lauluista kelpo esitykset sen sijaan, että olisi vain paukuttanut biisit läpi todeten että joo, silleestihän ne suunnilleen menis sitte. Ja hän kohteli minuakin kuin ammattilaista, mistä tosin seurasi välillä nolojakin tilanteita, kun hän puhui musiikkitermein enkä minä kehdannut tunnustaa, etten ymmärtänyt niitä - pitikö jättää ne teoriatunnit silloin kesken, pitikö?!? - enkä sitten tietenkään myöskään osannut toimia kuten olisi ollut tarkoitus. Mutta loppujen lopuksi kuitenkin löysimme yhteisen sävelen, ja odotan lauantaita innolla.

Olipa ihmeellisen ihanaa kuulla kerrankin sanat "voit kyllä käyttää ääntä vielä reippaamminkin, että sitten varmasti kuuluu", kun yleensä saan lähinnä palautetta linjalla "eihän täällä kuule omia ajatuksiaankaan kun sä kailotat". Ja kuinka uskomattomalta tuntuikaan, kun säestäjä oma-aloitteisesti ehdotti sävellajin nostoa korkeammaksi. Minulla ei ole mitenkään erityisen laaja-alainen ääni, mutta korkea se on. Yllättävän monet ihmiset tuntuvat kuvittelevan, että laulaja on sitä parempi, mitä korkeammalle hänen äänensä yltää - tämähän ei suinkaan pidä paikkansa; hyvän laulajan ääni on laaja-alainen, sointuisa ja notkea, oli se sitten basso, altto tai koloratuurisopraano (ja lisäksi tarvitaan tietysti vielä aimo annos musikaalisuutta eli tarkkaa sävelkorvaa ja rytmitajua). Minun ääneni nyt vain sattuu olemaan korkea sopraano, ja useasti yhteislauluissa ongelmaksi muodostuukin se, että minulla on sitten vastaavasti vaikeuksia taipua sellaisiin alasäveliin, jotka useimmilla ovat juuri siellä mukavuusalueella. Mutta nyt siis saan kerrankin laulaa omalla mukavuusalueellani, korkealta ja kovaa!!! Ja kun kanttori treenisession lopuksi totesi, että "kyllähän sää lauleskelet", otin sen valtavana kohteliaisuutena.

Unelma. Kyllähän se elää. Ihanaa, että se pääsee välillä hengittämäänkin!