Litmasen nappiksenjäljillä

Poikani liittyi jalkapallojoukkueeseen. Minusta tuli siis soccer mom, tuo hyvin hankalasti suomen kielelle taipuva käsite; sanotaanko vaikka että kentänlaitaäiti. Kirjataanpa nyt muistiin hänen elämänsä ensimmäisten harjoitusten kulku, koska kuitenkin kaikki toimittajat haluavat tätä sitten muistella, KUN pojasta tulee supertähti...

Lähiöstämme siis löytyi yksi jalkapallojoukkue, joka huolii riveihinsä jo nelivuotiaita (itse asiassa vaikka nuorempiakin). Saavuimme intoa puhkuvan pikkufutarimme kanssa harjoituskentälle varmuuden vuoksi hyvissä ajoin, että ehdimme selvitellä asioita valmentajan kanssa. Poika sai heti ottaa pallon ja lähteä sen kanssa lämmittelemään. Ja hänhän lähti, kipitti saman tien kentän toiseen laitaan - koska siellä oli toistaiseksi ainoa pystyssä oleva maali! Lajin keskeisin sisältö hallussa siis.

Aikanaan sitten alkoivat ne itse harjoitukset. Nuorimpien (alle kouluikäisten) joukkueessa oli muutama suunnilleen meidän poitsun kokoinen ja muutama hieman varttuneempi futari, ja yksi tyttökin. Aluksi pelailtiin hieman. Meidän jässikkä oli ainoa kokonaan uusi tulokas, muut olivat perehtyneet lajiin jo talven hallikaudella, mutta hyvinhän meidänkin sankarimme mukana pysyi. Valmennusmetodina oli - minusta ehdottoman oikein olikin - että kunhan pelaillaan, selitetään sääntöjä sitä mukaa kun tilanteita vastaan tulee, pääasia että kaikilla on kivaa. Kieltämättä niiden sääntöjen selittäminen tulee sitten aikanaan ihan tarpeeseen - nyt koko porukka säntäili täysin päättömästi, joka ikinen pelaaja kummastakin joukkueesta kipitti vain pallon perässä minkä pikku jaloillaan pääsi, ja jos joku sattui osumaan palloon, sitä potkaistiin sydämen kyllyydestä äkisti vain siihen suuntaan, mihin se nyt sattui lähtemään. Enimmän osan peliajasta koko lössi oli parisenkymmentä metriä sivussa viitisen metriä leveältä kentältään, mutta urheilun ilo oli kuitenkin ilmeistä. Meidän poika vain oli ehtinyt lämmitellä niin perusteellisesti, että aina välillä meinasi jo puhti vähän hiipua - silloin hän oma-aloitteisesti ilmoittautui maalivahdiksi ja seisoskeli hetken paikallaan, kunnes ryntäsi varoittamatta taas muiden sekaan pallon perään, tai sitten hän ihan yksinkertaisesti vain tälläsi itsensä istumaan keskelle kenttää siksi aikaa, että sai hieman henkeä vedettyä. Eikä haitannut ketään.

Minä nökötin kentän laidalla ja tuumin, että voisin ehkä jatkossa yrittää löytää mukaani jonkinlaista istuma-alustaa.

Alkupelin jälkeen harjoiteltiin vähäsen potkaisutekniikkaa. Tässä vaiheessa ei nelivuotiaan kärsivällisyys ihan enää riittänyt järkkymättömään ohjeiden kuunteluun vaan pallon heittely meinasi viedä kiinostuskilpailussa voiton, mutta vuorollaan hänkin potkaisi, eikä yhtään pöllömmin potkaissutkaan.

Minä nökötin kentän laidalla ja tuumin, että voisin ehkä jatkossa ottaa koiran mukaan ja käveleskellä sen kanssa lähimetsässä, tai lähteä jopa ilman koiraa reippailemaan läheisen 6 km:n maastolenkin.

Tekniikkaharjoitusten jälkeen otettiin vielä lopuksi erä polttopalloa. Se oli lapsista huisin hauskaa, tosin kovin nopeasti se ei edennyt, kun yksi sun toinenkin meinasi jo unohtua pohdiskelemaan syntyjä syviä niin, että pallo pääsi karkailemaan pitkin kenttää. Meidän poika kiipesi kenttää ympäröivälle aidalle (miten ihmeessä tuollainen metrikymmenen pitkä kaveri ehtiikin reilusti yli metrin korkeuteen ennen kuin kukaan edes huomaa koko kiipeämistä?!?).

Minä nökötin kentän laidalla ja tuumin, että voisin ehkä jatkossa ottaa mukaan istuma-alustan, kirjan, musiikkisoittimen, pallogrillin ja runsaasti makkaraa...

Treenit kestivät puolitoista tuntia. Toivon, että se oli vain ensimmäisen ulkoharjoituskerran aiheuttamaan yliaikaa. Mutta pikku futarin kasvot loistivat, kun hän session jälkeen kysyi, pääseehän ensi viikollakin. Kyllä pääsee. Käytiin ostamassa nappikset, pelisukat ja säärisuojatkin. Ällös huolta kanna Litmanen, seuraajia on tulossa...