Toiveista ja täydellisyydestä

Poikani on pilkullinen ja yli neljänkympin kuumeessa. Jepujee, tulihan se vesirokko hakemattakin - päiväkodistapa tietenkin, mistäs muualta. Epidemiat ne eivät paljon tarhantätien lupaa kysele...

Mutta voi että riipaisee äidin sydäntä nähdä oma silmäterä noin sairaana, tulikuumana tuhisevana pötkönä sohvannurkassa! Ettäkö me oikein toivoimme hänelle tätä!?! Yritän lohduttautua ajatuksella, että jos tauti nytkin tuli noin rajuna niin miten paha se olisikaan ollut sitten myöhemmällä iällä. Ja olisi se varmaan tullut toivomattakin. Ja loppujen lopuksi ihan sama, kunhan nyt vain menisi äkkiä ohi, ainakin tuo kuume!

Tietysti minä haluan ja toivon aina lapseni parasta, sehän on ihan itsestäänselvä asia. Viime päivinä olen kuitenkin herännyt ajattelemaan asiaa hyvin syvällisesti ja perusteellisesti saatuani herätteen, jota en halua tässä yhteydessä sen enempää puida kuin todeten, että aika kipeään kohtaan piti tyrkätä, ennen kuin havahduin näitäkin asioita tosissani miettimään.

Nimittäin sitä, että minä nimenomaan haluan ja toivon lapselleni parasta enkä suinkaan halua, toivo, saati odota lapsestani parasta! Kirjoitettuna muutaman kirjaimen ero, elävässä elämässä aivan valtava merkitys! Ja asia, johon minun täytyy kiinnittää ihan erityistä huomiota.

Minullahan tunnetusti on melkoisesti tahtoa, voimaa ja kykyäkin tehdä ja saavuttaa se, mitä päätän tehdyksi ja saavutetuksi saada. Koko tähänastisen elämäni olen pinnistellyt ja käyttänyt tuota tahtoa, voimaa ja kykyä ollakseni mahdollisimman täydellinen. Olen minä toki aina ymmärtänyt, että oikeasti täydellinen ei voi olla kukaan, mutta olen kuitenkin ollut sitä mieltä, että minä kun en täydellisimmillänikään ole järin hyvä niin miten kamala sitten olenkaan yhtään vajaatehoisena?!? En ole sallinut itselleni juurikaan vajavaisuuksia siitä, minkä tiedän tai oletan omaksi maksimitasokseni. Minulle "riittävän hyvä" on täysin vieras käsite - minulle kelpaa vain paras, voitto; minun hyväni ikään kuin alkaa vasta siitä mihin useimpien hyvä loppuu.

Edelleen väitän, että tiettyyn rajaan asti kunnianhimo ja määrätietoisuus ovat positiivisia ominaisuuksia - olenhan minä kuitenkin onnistunut saavuttamaan elämässäni kaiken, mistä olen ikinä osannut haaveilla: on ihana perhe, mieluinen työ, sopivasti harrastuksia ja paljon ystäviä. Mutta liika on tietysti aina liikaa. Voisin minä varmasti itsellenikin vähän enemmän hihnaa antaa, mutta ennen kaikkea minun täytyy oppia olemaan vaatimatta sitä täydellisyyttä myös läheisiltäni!

Niin, uskomatonta mutta totta, heräsin toden teolla tajuamaan tuon vasta nyt. Ja päätin oitis parantaa tapani, kasvaa ihmisenä. Jatkossa siis pinnistelen ollakseni kaikessa rauhassa epätäydellinen ja sellaisena tyytyväinen! Minä onnistun siinä kyllä - onhan minulla sitä tahtoa, voimaa ja kykyä. Opettelen keskittymään positiiviseen ja sivuuttamaan pienet puutteet, koska niitä kuitenkin ihan väistämättä ihan kaikilla on - kuten on niitä hyviäkin puolia. Esimerkiksi minun poikani ei osaa vielä lukea ja kirjoittaa (kuten eivät varmasti useimmat muutkaan 4,5-vuotiaat, vaan kas kun minä jo tuossa iässä kirjoittelin kynä sauhuten pitkiä tarinoita punakantisiin vihkoihini niin minun on vaikea samastua) eikä hänen piirustuksissaankaan paljon päätä tahi häntää ole, ainakaan siellä missä pitäisi - mutta toisaalta sitten taas hän oppi ensi yrittämällä pyöräilemään ilman apupyöriä, pelaa monia X-Box-pelejä jo paremmin kuin minä ja viimeksi eilen siinä neljänkympin kuumeessakin rökitti minut muistipelissä ihan satanolla,vaikka minä pelasin kyllä ihan tosissani (heh, ikään kuin osaisin olla pelaamatta tosissani) (joo, sarjassamme kehityskohteita...)

Minun poikani on ihan valtavan fiksu ja herttainen ja ihana! Ja toivottavasti pian taas myös täysin terve...