Sortin sakki goes Türkiye

Valitsimme Turkin matkakohteeksemme ensisijaisesti lyhyehkön lentoajan perusteella; vaikka ihka ensimmäinen lentomatka tietysti onkin nelivuotiaalle huikea elämys, toistakymmentä tuntia sen ei tarvinne kestää. Toki muutkin Välimeren kohteet olisivat tulleet kysymykseen, mutta nyt on pakko paljastaa eräs nolo salaisuus: minä en pidä Välimeren lomakohteista! Niin supersuosittu kuin Välimeri nykyään onkin, minulla on seudulta lähinnä haukotuttavan pitkästyttäviä lomakokemuksia. Se ah-niin-trendikäs välimerellinen ruokavaliokaan ei iske minuun yhtään – olkoon miten terveellistä tahansa, minusta se oliiviöljy-yrtti-pohjainen sapuska on enimmäkseen mautonta. Turkissa sentään syödään kebabia…

Onhan Välimeren ympäristö tähän aikaan vuodesta ainakin aika sataprosenttisen aurinkovarma paikka; tämä oli aika ratkaisevan tärkeä kriteeri lomalle, jolta oli odotettavissa uima-altaalla notkumista jotakuinkin koko hereilläoloajan. Minä vain en oikein perusta perinteisistä aurinkolomista, kun olen oikeastaan allerginen auringolle: ihoni palaa suunnilleen jo siitä kun näen sääkartalla auringon kuvan, bonuksena saan inhottavaa aurinkoihottumaa, ja lisäksi olen hyvin herkkä vielä auringonpistoksellekin. Puhumattakaan siitä, että tämän nykytasoisen hypokondriani myötä tietysti pelkään ihosyöpää aika hysteerisesti. Mutta eipä siinä muu auttanut kuin purra hammasta, mättää matkalaukku puolilleen supervahvoja aurinkorasvoja ja pyrkiä hiiviskelemään varjoissa aina kuin mahdollista.

Lopullisesti kohdevalintamme sinetöi se, että Turkin Kemeristä (tai tarkalleen ottaen Kirishistä siitä vierestä) löytyi juuri meidän tarpeisiimme sopiva hotelli: all inclusive -kokonaisuus lukuisine uima-altaineen. All inclusive -hotellithan ovat ihan oma lajinsa matkailun maailmassa, ja niissä on eittämättä puolensa ja puolensa. All inclusive tarkoittaa siis sitä, että hotellimajoituksen hintaan sisältyvät kaikki ateriat hotellin ravintoloissa sekä useimmat juomat (myös alkoholijuomat, eivät tosin hienoimmat tuontiviinat tai vuosikertaviinit mutta ihan kelpo valikoima kuitenkin). Yleensä hotellialueella on suuri buffet-ravintola ja joitakin erillisiä a la carte -paikkoja sekä lisäksi tietenkin baaritiskiä joka lähtöön – käytännössä ne ovat aika lailla kuin paikallaan pysyviä Tallinnan-laivoja.

Lapsen kanssa all inclusive on kieltämättä kätevä. Buffetista saa ruokaa odottelematta (kunhan pinna kestää päättömästi jyräävät, totaalisen jonotustaidottomat, yleensä saksalaiset tai venäläiset kanssaruokailijat), ja varsinkin kuumissa maissa rajoitukseton juomatarjoilu on aivan lyömätön ominaisuus – miettikääpä itse: kalliilla hinnalla lähimarketista ostettu, helteessä kassinpohjalla ummehtunut, aurinkorasvaan ja/tai hiekkaan tuhriintunut limsa- tai vesipullo vs. tuoreeltaan hanasta jääpalojen päälle laskettu juoma… Lisäksi on tietenkin turvallisuuden kannalta hyvä asia, ettei hotellialueella käsitellä rahaa oikeastaan lainkaan, joten rikollisten ei kannata paikalle vaivautua.

Edellä mainituista hyvistä puolista onkin sitten aika helppo johtaa ne all inclusivien kääntöpuolet: hotellialueen ulkopuolelle ei välttämättä ole tarvetta mennä lainkaan, ainakaan syömään, ja vaikka buffetit toki yleensä ovatkin hyvin runsaita, alkaa se sama setti auttamatta tympiä jo muutaman päivän jälkeen (ainakin meitä). Mutta koska matkailijoilla ei paljon asiaa hotellin ulkopuolelle ole, ei myöskään paikallinen yrittäjyys hotellin ympäristössä varsinaisesti kukoista eikä paikallista tarjontaa lähettyvillä yleensä juuri olekaan. Yleensä all inclusive -hotellit ovatkin keskittyneet omiksi ryppäikseen, kuin pieniksi maailmoiksi irrallaan ympäröivästä todellisuudesta. Mistä taas seuraa se, ettei lomaelämys välttämättä muodostu kovinkaan autenttiseksi, ellei oma-aloitteisesti tai matkatoimiston välityksellä järjestä itselleen retkiohjelmaa; hotellialueella sitä paikallisväriä ja -tunnelmaa on jotakuinkin juuri saman verran kuin siellä Tallinnan-laivalla (paitsi että humalaisten tai muuten tolkuttomien suomalaisturistien asemesta all inclusiveissa velloo yleensä humalaisia tai muuten tolkuttomia saksalais- tai venäläisturisteja).

Meillä on miähen kanssa jonkin verran kokemusta all inclusiveista eri puolilta maailmaa, ja siinä vertailussa tämä turkkilainen hotellimme jäi auttamatta sangen kauas siitä tasosta, mitä odotimme. Buffet-ruoat olivat tavallistakin yksitoikkoisempia, a la carte -ravintoloiden onnettoman suppeilla ruokalistoilla ei ollut mitään lapselle sopivaa, eikä yleinen palvelutasokaan pilviä hiponut. Erityisesti harmitti se, että hotellin henkilökunnan vieraiden kielten taito rajoittui lähinnä venäjään. Tämä on tietysti ihan ymmärrettävää, olihan hotellin vieraista varmaan jopa 80 % venäläisiä, ja heistä varsinkaan Neuvostoliiton aikana koulunsa käynyt sukupolvihan ei paljon vieraita kieliä osaa. Minähän kyllä puhun sangen sujuvaa venäjää eikä minulla muutenkaan ole mitään itänaapureitamme vastaan – osa ihanimmista tuntemistani ihmisistä on venäläisiä – mutta jostain syystä ärsyynnyin ihan kohtuuttomasti siitä, että kaikkialla minua puhuteltiin oletusarvoisesti venäjäksi. Kansallisylpeys nosti päätään ja vastasin itsepintaisesti englanniksi, tai sitten hämmensin vastapuolen totaalisesti selittämällä kauniisti venäjäksi, että voi kuulkaa kun me emme ole venäläisiä lainkaan vaan suomalaisia, ja joitakuita suomalaisia saattaa loukata aika pahastikin se, että venäläiseksi luullaan… (Kaiken logiikan nimissä sitten muiden hotellivieraiden kanssa rupattelin kyllä venäjäksi oikein mielelläni.)

Kolmannen matkapäivän aamuna sain sitten turistiripulin. Se parani kyllä onneksi saman tien Imodiumilla ja maitohapoilla, mutta tämä pieni episodi muodostui minulle ihan käänteentekeväksi koko loman kannalta. Se nimittäin sai minut pysähtymään ja ajattelemaan asioita vähän perusteellisemmin. Palasipa mieleeni vinha totuus: on asioita, jotka oikeasti voivat pilata loman, kuten sairastuminen – ja sitten on asioita, jotka pilaavat loman ihan turhaan, kuten ankea asenne. Minä olen kokenut matkailija, hyvin erilaisia kohteita nähnyt ja kaikista omalla tavallaan nauttinut (niin, myös niistä tylsistä Välimeren rannoista), ja melkoinen idioottipa olen, jos nyt tuhlaan kokonaisen lomaviikon nenän nyrpistelyyn! Melkein pystyin kuulemaan päästäni sen naps-äänen, joka syntyi kun ääni kellossa vaihtui.

Eihän tämä minun unelmalomakohteeni missään tapauksessa ollut, mutta eipä tätä minua varten ollut valittukaan vaan lasta ajatellen, koko perheen yhteiseksi elämykseksi. Ja lapsihan nauttikin sydämensä kyllyydestä, jahka ensihäkellyksestä selvisi ja oppi luottamaan siihen, että altaasta voi kyllä nousta ilman itkupotkuraivariakin silloin kun äiti ja isi käskevät, sillä sinne pääsee kyllä pian uudestaan. Päivä päivältä poika oppi uimaan ja sukeltamaan hieman paremmin; viimeisenä lomapäivänä hän räpiköi jo vallan mallikkaasti täydet kymmenisen metriä pikkualtaan poikki! Eikähän se varsinaisesti kova kohtalo ollut minullekaan, lillua tuntikausia lempeänlämpimässä vedessä; siinähän sai samalla liikuntaakin, kun viitsi uida ja polkea vettä sen sijaan että olisi vain seisonut tai kävellyt altaan pohjassa. Ja sitä paitsi ne isot liukumäet olivat kieltämättä aika jausia…

Ja se meri! Minulle on lapsena Kanarialla sattunut ikävä läheltä piti -tilanne, kun odottamattoman iso aalto pyyhkäisi minut mukaansa enkä hetkeen tiennyt, missä on pinta ja missä pohja. Selvisin tilanteesta kyllä säikähdyksellä, mutta sen verran perusteellinen se säikähdys oli, että olen sen koommin hieman pelännyt merta ja tyytynyt vain kahlailemaan rantaviivaa pitkin. Nyt kuitenkin se ennalta niin asenteellisesti vieroksumani Välimeri kutsui uskomattoman lämpimään, kirkkaaseen ja rauhalliseen veteensä niin vastustamattomasti, että minäkin antauduin vallan uimasille – ensimmäistä kertaa varmaan kahteenkymmeneen vuoteen, ja voi pojat että se oli ihanaa! Pojan mielestä meri pienine aaltoineen oli matkan parasta antia.

Mitä sitten, jos se buffet-ruoka oli yksitoikkoista – eipähän sitä ainakaan tarvinnut itse kokata! Pojalle sitä paitsi buffetin antimet maittoivat suorastaan häkellyttävän hyvin: tämä vekara, joka kotioloissa nyrpistelee nenäänsä lähes kaikelle muulle paitsi nakeille ja pinaattiletuille, mussutti ilmeisen autuaana niitä samoja lihapullia joka päivä sekä lounaaksi että päivälliseksi. Ja kyllä minäkin jaksoin niitä valkosipuliöljyllä valeltuja papusalaattejani grillatun kanan tai lihakimpaleen kanssa aika uskollisesti rouskuttaa.

Ja mitä sitten, jos emme mitään meille aikuisille uutta ja ihmeellistä tehneet tai kokeneetkaan – paitsi että meidän nykyisessä elämäntyylissämme se perusteellinen lepäily ja lötköily itse asiassa oli aika ihmeellistä ja varsinkin tervetullutta vaihtelua! Nukuimme pitkät yöunet joka yö ja kunnon päiväunet joka päivä, ja ”aktiivi”ajastakin suuri osa vierähti aurinkotuolissa pötköttäessä, miähellä nahkaansa grillaten, minulla aurinkokatoksen varjossa lempiharrasteeni parissa: ihmisiä tarkkaillen. Ja vaikka parhaani mukaan yritinkin aurinkoa vältellä, pääsi kuitenkin tapahtumaan sellainen ennennäkemätön ihme, että minä taisin hieman ruskettua, palamatta!

Ja niinhän siinä sitten kävi, kun viimeisenä iltana istuimme tyypilliseen tapaamme miähen kanssa huoneemme parvekkeella lapsen käytyä jo nukkumaan, drinkkejämme siemaillen, ympärillä singahtelevia lepakoita ihmetellen ja kaskaiden siritystä kuunnellen… mieleen hiipi haikeus. Kappas vain, kylläpä minä kaikesta huolimatta, ihan kuin huomaamattani, näköjään sitten kuitenkin vähän niin kuin viihdyin tälläkin matkalla!