Halpaa makkaraa

Alentuva suhtautuminen tuskin ilahduttaa ketään, vaikka onkin toki pitkälti itse kunkin henkilökohtaisesta omanarvontunnosta kiinni, minkälaisen käytöksen kokee alentuvaksi ja kuinka herkkä asian suhteen on. Kaikilla lienee omat kipupisteensä, ne sellaiset isot kynnyskysymykset, joiden tahatonkin sivuaminen aiheuttaa suhteettoman reaktion.

Itse en ole koskaan ymmärtänyt, miksi ihmisiä pitäisi arvottaa varakkuuden perusteella. Nuorempana jouduin kärsimään tällaisesta lokeroinnista ikään kuin käänteisesti: minua pidettiin kylmänä ja ylimielisenä eikä minuun näin ollen vaivauduttu edes kovin syvällisesti tutustumaan, koska vanhempieni ammattien perusteella sopi olettaa, että perheeni oli suhteellisen varakas. No nyt voin vain kysyä kaikilta teiltä, jotka pelkkien asenteellisten olettamustenne perusteella minua silloin kouluaikoina välttelitte, että muuttuukos teidän elämänne nyt paremmaksi siitä tiedosta, että äitini tässä taannoin kuoli täysin pennittömänä jättäen jälkeensä vain aivan järkyttävän velkataakan? Kiva jos muuttuu. Mutta arvatkaapa mitä - minun pienestä sielustani ne ulkopuolisuuden tunteen jättämät arvet eivät kokonaan tule häipymään koskaan!

Juuri tuo ulkopuolisuuden tunne on se minun kipupisteeni, johon törmään edelleen aivan liian usein erilaisissa yhteyksissä. Haluaisin niin kovin elää sellaisessa maailmassa, mikroympäristössä, jossa minun ei tarvitsisi pyydellä anteeksi mitään mitä olen. Ei sitä, että tiettyjen ominaisuuksieni, hyvän tuurin ja kovan työn ansiosta pystyn hankkimaan itselleni ihan kelvollisen elannon. Eikä myöskään sitä, etten kuitenkaan kylve rahassa niin, että voisin sitä täysin holtittomasti ympärilleni syytää. Tai sitä, ettei minun ulkomuotoni ehkä ole huipputyylikäs saati kaunis. Eikä edes sitä, että lukuisten eri syiden vuoksi en vieläkään kovin hanakasti uskalla katsoa ihmisiä silmiin.

Kyllähän minä sen tiedän, että suurin syntini on antaa ihan liikaa painoa sille, mitä muut minusta ajattelevat. Asennekysymyshän tämä(kin) pohjimmiltaan on. Mutta ei siitä irti pyristeleminen ainakaan helpommaksi tule, kun säännöllisin väliajoin saa niitä kuuluisia märkiä rättejä päin näköä. Esimerkiksi kolmen viime päivän aikana olen kohdannut alentuvaksi kokemaani kohtelua kahdessa eri tilanteessa.

Lauantaina olin ystävättäreni kanssa ostoksilla Sen Toisen Suuren Tavarataloketjun kosmetiikkaosastolla (koska en jättänyt asiasta palautetta suoraan ko. myymälään, en myöskään tässä puhu siitä oikealla nimellään). Heti osastolle päästyämme ystävättären luo lehahti ensin yksi ja hetken kuluttua toinen myyjä apuaan tarjoamaan. Ystävättären perehtyessä myyjän vuolaalla opastuksella kasvovoiteisiin minä hiippailin Diorin meikkitelineen luo, koska tarvitsin uuden rajauskynän. Ilahduin huomatessani, että kyseisestä liikkeestä löytyi nimenomaan se kynä, jota olin kaipaillutkin mutten ollut esim. lentokenttien myymälöistä onnistunut löytämään, ja yritin nyhtää testeriä irti telineestä. Enpä vain onnistunut. Teline sijaitsi aivan kassatiskin edessä, ja tiskin toisella puolella oli neljä (4) myyjää, jotka aivan varmasti näkivät puuhani mutta eivät kuitenkaan vaivautuneet sen vuoksi keskeyttämään keskinäistä rupatteluaan ja naureskeluaan. Lopulta paikalle sentään saapui myyjä - toisten asiakkaiden kanssa ja niin reippaasti, että tuli ihan kirjaimellisesti tönäisseeksi minut pois telineen ääreltä tehdessään tilaa omille palveltavilleen! Minä siitä sitten siirryinkin ystävättäreni seuraksi kassatiskille, kun hän maksoi omia ostoksiaan. Tässä vaiheessa jopa ystävätärtä palvellut myyjätär vaivautui luomaan minuun obligatorisen katseen nenänvarttaan pitkin ja ynähtämään: "Niin olisit sä halunnut jotain? Kyllä mä voin sullekin näitä ilmaisia näytteitä antaa jos sä haluut." Vastasin ykskantaan, että ei kiitos tartte. Poispäin käännyttyämme totesin kyllä ystävättärelleni kieltämättä ehkä hieman tavallista kovemmalla äänellä, että olisinhan minä sen rajauskynän ostanut jos joku sen olisi minulle myynyt.

Pikkujuttu sinänsä, mutta minulla pisti vihaksi ja notkahdutti koko shoppailufiilistä, mutta onneksi sitten kuitenkin myöhemmin toisesta kaupasta löysin ihanan hameen, joka pelasti päivän kokonaissaldon sentään plussan puolelle. Tämän ihanan uuden hameeni puinkin sitten ylleni maanantaina, kun menimme miähen kanssa pankkiin raha-asioistamme keskustelemaan. Lähinnä tosin halusin vain päästä ulkoiluttamaan mieleistä vaatekappaletta, sillä toki oletin, että pankissa ei habituksen perusteella ihmisistä johtopäätöksiä vedetä, kun kerran heidän tilitietonsa ovat myös nähtävillä. Mutta ei sekään näköjään aina riitä.

Meillä on miähen kanssa alkanut uhkaavasti nousta salakavala tauti nimeltä talokuume. Niinpä säästöasioiden ohella kysäisimme myös hieman asuntolainasta, että kuinka suuret kuukausierät minkäkinlaisesta lainasta koituisi ja kuinka suuren lainan ylipäätään saisimme. Tässä kohtaa pankintäti kääntyi minun puoleeni otsa kurtussa ja tiukkasi tulojani. Ymmärrän kyllä ihan oikeasti, että kaltaiseni yrittäjät ovat pankin kannalta katsottuna hyvin ongelmallisia tapauksia, kun emme pysty kovinkaan tarkasti määrittelemään kuukausitulojamme eikä tulotasostamme ja sen jatkuvuudesta yleisemmälläkään tasolla mitään takeita ole. Mutta onko niitä nyt niin palkkatyöläisilläkään näinä massairtisanomisten aikoina, jos saa kysyä? Kuitenkin virkailija oli juuri siirrellyt tililtä toiselle säästöjäni, joiden kuitenkin luulisi olevan jonkinlainen osoitus siitä, etten ihan kädestä suuhun kituuta. Kiltisti toki selvitin viime vuosien liikevaihtojani ja lisäsin, että tuleehan siihen sitten vielä ne yliopistotyön tienestit päälle... Tässä kohtaakos virkailijan katse kirkastui: siis olenko minä yliopistolla ihan palkkalistoilla? Niinno, olenhan minä tietysti, aina sen kurssin-parin verran kerrallaan, jos kohta ei niidenkään töiden jatkumisesta koskaan puolta vuotta pidemmälle ole tietoa. Tämä tieto eli ne yliopistotyöstä kertyvät huikeat pari tonnia vuodessa kuitenkin riittivät vakuuttamaan virkailijan sen verran, että hän naputteli tietoni koneeseen niiden miäheltä ohimennen sivulauseessa tiedusteltujen tulojen lisäksi - ja onnistui vaihtelevasti peittämään yllättyneisyytensä huomatessaan, että joo, kyllähän meidän perheemme tuloilla tosiaan olisi ihan realistista maksella sensuuruista lainaa, jota olemme kaavailleet.

Kuten sanottu, pankkivirkailijan asennetta ymmärrän kyllä hieman paremmin kuin kosmetiikkamyyjien - se kuuluu hänen työhönsä. Silti tapaamisesta jäi jälleen kerran hieman halju maku suuhun, aivan kuin niistä lukuisista aikaisemmistakin pankkivierailuista, joiden aikana virkailijat ovat puhuneet lähinnä miähelle. Enhän minä toki mikään talousnero olekaan ja harvinaisen vähän kiinnostunut mistään finansseihin liittyvästä, mutta kyllä minä sentään ihan oikeustoimikelpoinen yhteiskunnan jäsen olen ja omista raha-asioistani ihan itse huolehdin! Ja vaikka en ihan sellaisten massien päällä istukaan, että pankinjohtajien tarvitsisi edessäni maireasti mielistellä, olen kuitenkin asiakas ja ansaitsen ihan yhtä kunnioittavan kohtelun kuin kuka tahansa muukin tavallinen talliainen. Tai ehkä pankeissa sitten suhtaudutaan kaikkiin tavallisiin talliaisiin yhtä nihkeästi?

Vaan sellaistahan se elämä on, kaikkia ei voi miellyttää ja joskus ensivaikutelman perusteella on pakko vetää johtopäätöksiä. Ei kai tässä muu auta kuin kasvattaa nahkaa paksummaksi. Ja selailla niitä talomyynti-ilmoituksia! IIIIIHHHHH!