Arvoja

Odotusaikana, kun roikuskelin melko aktiivisesti erinäisillä perhekeskeisillä palstoilla, tuli vastaan eräskin kysely. "Mitä pelkäät menettäväsi lapsen saatuasi?" kysyttiin. "Lapseni", kuului jonkun palstalaisen vastaus, joka painui pysyvästi mieleeni. Tunsin itseni todella typeräksi ja pinnalliseksi, koska itselleni oli tullut spontaanisti ensimmäiseksi mieleen vastata "vyötäröni".

Osaako sitä ihminen mitään oikeasti täydestä arvosta arvostaa, ennen kuin joutuu konkreettisesti tajuamaan, että sen voi menettääkin? Kyllähän mekin useasti miähen kanssa toteamme, että olemme me sentään onnekkaita, kun lapsemme sairastaa niin vähän. Mutta kun hän sitten sairastaa, tulee mieleen, että onko niistä terveistä päivistä sitten kuitenkaan osannut nauttia niin kuin olisi kannattanut.

Kun lapsi itkee ja huutaa pahaa oloa ja ihan silkkaa kipua, äidin sydän riipiytyy ulos rinnasta, läiskähtää märkänä länttinä seinään ja jää apaattisina tahmeina pisaroina valumaan kohti lattianrakoa.

Viiden kuumeisen päivän ja kolmen kipuitkujen rikkoman yön jälkeen päätin antaa hysteeriselle hypokondrikkoäidille yliotteen siitä iänikuisesta "flunssaa se vain on, antakaa buranaa" -lässytyksestä ja varasin pojalle lääkäriajan. Ja löytyihän sieltä tulehdus korvasta ja todennäköisesti kurkustakin. Antibioottikuuri aloitettiin saman tien. Ei se selvästikään mikään taikasauva ole, että yhdellä viuhahduksella olisi kaikki murheet poistanut, mutta toivottavasti kuitenkin ajastaan puree.

Minä lupaan laskea ne ihan ihan kaikki siunaukseni, alkaen vaikka siitä että se vyötärökin on edelleen havaittavissa, lasken vaikka miljoonaan asti, ja lisäksi lupaan sietää muutamat uhmaraivaritkin räjähtämättä, kunhan tuo lapsi vain palautuu pian ennalleen!!!