Löysää

Töitä, niitä on viime aikoina piisannut. (Eeeeiiih, ihan oikeasti ensimmäisessä julkaisuversiossa luki "pissannut" - ei ihan huono sana tähän kontekstiin sekään!) Sellaisia jossain määrin ärsyttäviä pieniä projekteja, joissa tiedostojen pyörittelyyn menee melkein yhtä paljon aikaa kuin varsinaiseen työhön mutta joista tietenkin maksetaan vain sen varsinaisen työn mukaan. Ja ylimääräistä energiaa kuluu myös siitä huolehtimiseen, että muistaa tehdä kaiken ajallaan ja oikeassa järjestyksessä - kun eivät pahalaiset IT-nörtit ole vaivautuneet keksimään sellaista sähköpostiohjelmaa, joka osaisi järjestää meilit jonoon sisällössä mainitun deadlinen mukaan eikä suinkaan pelkästään meilin saapumisajan perusteella.

Niin, voi kuinka pieninä palasina onkaan mun leipäni maailmalla... Mutta en minä sinänsä valita, hyvä että on edes jotain kannikkaa sentään, vaikka sitten murusinakin. Nimittäin ystävämme Verottajakin juuri muisti minua yli puolentoista tonnin mätkyillä. Eipä siinä mitään, omansahan se verokarhu vain ottaa, enkä minä tuosta nyt ihan konkurssiin mene, mutta pikkuisen pisti puhaltamaan silti. Mutta toisaalta, nytpä ei sitten tarvitse miettiä, mistä välistä lohkaisisi muutaman tunnin esimerkiksi uusien silmälasien valitsemiseen, kun saa kaikki yhtään isommat hankinnat ja ei-elintärkeät virkistysmenotkin panna iloisesti jäihin joksikin aikaa. Ihana lintukoto tämä, ratkaisee vapaa-ajanongelmatkin yksilön puolesta!

Viikonloppuna harrastinkin sitten puhaltelua ihan koko rahan edestä. Olimme anoppilassa, miäs kavereineen perinteisen seitsenottelun ja asiaankuuluvan saunaillan merkeissä, minä löhöämässä kuin härski silli. Unohdin jopa hiusharjani kotiin ja vanuskelin ympäriinsä löpsähtäneissä kirkkaanpunaisissa collegeverkkareissa ja äitini joskus kauan sitten miähelle neulomassa yhtä kirkkaanpunaisessa paidanretaleessa, joka on alun perinkin ollut liian suuri jopa hongankolistajapuolisolleni, saati sitten minulle parikymmentä senttiä ja kolmekymmentä kiloa pienemmälle olennolle. Mutta se tuntui jotenkin kotoisalta ja lohduttavalta, muistutti äitivainaasta hyvällä tavalla pitkästä aikaa. Käperryin villapaidan uumeniin miähen isovanhempien 1700-luvulta peräisin olevalle perintösohvalle, sytytin lampettiin valon ja kävin läpi naistenlehden toisensa jälkeen. Luinpa jopa yhden ihan kokonaisen romaaninkin (jonkun Liza Marklundin dekkarin vuosituhatluvun vaihteesta, ihan kelpo teos), ja se on minulta jo aikamoisen historiallinen saavutus! En ole vuosikausiin lukenut kirjoja, sillä en jotenkaan osaa olla sillä lailla aloillani niin pitkiä aikoja kuin romaaniin perehtyminen edellyttäisi.

Sen verran sentään vaivauduin aina välillä ahteriani liikauttamaan, että kävelytin koiraa. Yhdellä kävelyllä pääsin ihastelemaan ihka oikeaa metsäpeuraa aika lähietäisyydeltä, ehkä noin muutamankymmenen metrin päästä! Onneksi koira ei jostain kumman syystä huomannut luontokappaletta lainkaan, joten me saimme peuran kanssa kaikessa rauhassa ihmetellä toisiamme ihan silmästä silmään. Ehdin minä kännykänkin taskusta kaivaa ja kuvan räpsäistä, mutta sen nyt voi arvata, millaista jälkeä syntyy kännykkäkameralla yhdellä kädellä vastavaloon tuollaisilla etäisyyksillä... ei valitettavasti juuri minkäänlaista. Mutta oli se peura kyllä upea eläin, pitkän aikaa henkäilin ihastuksissani muistellessani sen siroa, sulavan linjakasta olemusta syysauringon valossa, kalvenneen ruskean pellonsängen keskellä...

Kaiken kaikkiaan viikonloppu oli häkellyttävän rentouttava. Minä vain en ole laisinkaan tottunut moiseen rentoutumiseen, joten nyt on sitten lähes krapulankaltainen olotila. En kerta kaikkiaan saa työtehon nurkasta kiinni. Onneksi tänään onkin ollut työrintamalla hieman rauhallisempi päivä, joten olen kaikessa rauhassa saanutkin palautua omituisesta olotilastani, kämistellä pikkuruista työtehtävää puoli päivää, pestä pari koneellista pyykkiä ja juoda kuppikaupalla kahvia... Mutta eiköhän tämä tästä pikkuhiljaa ala piristyä, sekä työtilanne että tekijä. Toivotaan ainakin! Vaikka ei siksi, olihan tuo tuollainen rentoutuminen ihan ookoo juttu, voisin minä sitä joskus toistekin vielä kokeilla...