Ylellisyyttä

Sitä on monenlaista. Aivan kuin toisen roska on toisen aarre, on toisen arkinen mitäänsanomattomuus toiselle luksusta. Kauneus on katsojan silmässä - ylellisyys on kokijan mielessä. Niin tai näin, ylellisyys on ihana asia, ja sitä pitäisi olla jokaisen elämässä!

Kuten olen aikaisemmin maininnut, minulle ylellisyyttä on esimerkiksi se mieleiseni kosmetiikan käyttäminen. On ikään kuin pieni hemmotteluhetki joka ilta, kun iho melkein ääneen kiittää hyvästä voiteesta, ja juhlahetkinä juhlava fiilis korostuu entisestään, kun niiden samettikoteloiden kätköistä paljastuvien antimien avulla saa naamansa laitettua edes etäisesti siedettävän näköiseksi. Silloin tällöin tunnetusti ilahdutan itseäni myös vaatehankinnoilla. Niin ja kerran pari vuodessa (vappuna, uutenavuotena, syntymäpäivänä...) nautiskelemme miähen kanssa pullollisen Mumm-samppanjaa.

Mutta tuollaiset asiat nyt ovat sellaista turhamaista ylellisyyttä, dekadenttia suorastaan. Sellaista mitä saa rahalla - ja suomalaiskansalaisen perusasenteen nimissähän ei yleensä liiemmin kannata siitä huudella, jos on muutama ylimääräinen ropo päässyt sukanvarteen kertymään ja uskaltautuu sen ihan omaksi ilokseen käyttämään. Joten ei siitä sen enempää.

Sitten on sellaista ylellisyyttä, joka on tyyppiä priceless.

Kuten sellaista, että istuksii pimenevässä syysillassa rantasaunan kuistilla, siemailee irkkusiideriä ja käy henkevää keskustelua muun muassa fatalismista ja elämän tarkoituksesta.

Tai sitä, kun seuraavana päivänä saa saateltua puolisonsa urheilukentälle ja jälkikasvunsa isovanhempineen sienimetsälle, vaihtaa farkut verkkarihousuun, varustaa käden ulottuville ison tuopin colaa ja muutaman konvehdin Fazerin sinistä, ottaa lokoisan asennon sohvannurkassa ja uppoutuu hyvään dekkariin. Antaa kerrankin itselleen luvan olla tekemättä yhtään mitään yleishyödyllistä. Jos joku olisi tullut sen hetken keskeyttämään ja tarjonnut vaikka valtavaa timanttisormusta vastineeksi tavanomaiseen touhumoodiin palaamisesta, olisin melko varmasti keksinyt sille sormukselle muutaman paremman sijoituspaikan kuin oman sormeni...

Toki sain sitten tästä harvinaisella rentoutumisherkulla mässäilystä palkkani, kun sienestäjät palasivat ja appiukko käristi runsaan kanttarellisadon saman tien - minä kun kammoan sieniä niin perusteellisesti, että pelkkä hajukin laukaisee ihan oikean oksennusrefleksin. Joten ei syytä huoleen, universumin tasapaino ei ole mihinkään järkkynyt, loppujen lopuksi talo voittaa aina...