Ihan sairasta

Kävin lääkärillä selkäkipuni takia. Olin jo etukäteen valmistautunut huolellisesti perustelemaan, miksi väen vängällä tungin lääkäriin, vaikka vaivani tunnetusti on sellaista sorttia, jolle ei kuitenkaan mitään tehdä. Tunsin suurta syyllisyyttä, kun sillä lailla tuhlasin julkisen terveydenhuollon niukkoja resursseja. Enkä loppujen lopuksi itsekään enää ollut ihan varma, miksi sinne lääkäriin menin, kun vaivani kerran tunnetusti on sellaista sorttia, jolle ei kuitenkaan mitään tehdä... Mutta kun se vaivasi.

Yllätyksekseni lääkäri ei ollutkaan yhtään vihainen turhanpäiväisestä käynnistäni vaan oikein asiallinen ja mukava. Hän kyseli taustoja, testasi jalkojeni toimivuuden (kyllä, minä pystyn kävelemään sekä varpaillani että kantapäilläni!), naputteli nikamiani vasaralla ja kävi ne vielä sormineen läpi. Lihaksieni tunnustelun ja liikuntaharrastukseni kuvauksen perusteella hän tuli siihen tulokseen, että olen todennäköisesti kuitenkin saanut selkääni jonkinlaisen tällin, joka on jumin aiheuttanut - "kyllä noiden lihasten istumista pitäisi kestää!" No kiva tietää, ettei ihan hukkaan ole jumppasalilla valutettu hiki mennyt...

Hoito-ohje sen sijaan oli odotettu: syö buranaa. Kerroin kyllä parasetamolikuurin jo rouskutelleeni laihahkoin tuloksin, mutta kuulemma parasetamoli ei tähän vaivaan tehoakaan, vaan nimenomaan ibuprofeenia pitää ottaa. Minua kun vain on varoiteltu ibuprofeenia syömästä, kun on sitä refluksivaivaa, mutta tähän ongelmaan  ratkaisuksi sain sitten myös reseptin astetta vahvemmalle refluksilääkkeelle. Lisäksi lääkäri kehotti pitämään taukoa kaikista jumpista, joihin kuuluu staattisia tai rajuja alaselkää kuormittavia liikkeitä - kuten body pumpista ja body combatista. Tässä kohtaa leukani meinasi ruveta jo hieman väpättämään, mutta ilokseni sain samaan syssyyn myös lähetteen fysioterapeutille, jonka kanssa on määrä löytää tilanteeseeni sopiva jumppaohjelma.

Voi kuinka kaipaankaan kunnon action-liikuntaa! Aina, jos tulen pitäneeksi yhtään pidempää jumppataukoa, alkaa tuntua kuin koko kroppa lupsahtaisi ihan silmissä. Toki ymmärrän, että tuo lupsahtaminen tapahtuu lähinnä korvieni välissä - ei muutamankaan viikon treenitauko vielä peruskuntoa mihinkään romahduta - mutta ankea fiilis se on yhtä kaikki. Huoh.

Vatsatauti sen sijaan romahduttaa peruskunnon kiitettävän totaalisesti, ainakin hetkellisesti. Ja sellaisenhan minä sitten sain, samoin kuin miäskin. Tiedä häntä sitten, toinko pöpön tuliaisiksi terveyskeskusreissulta vai tarttuiko se samana päivänä kauppakeskuksessa nauttimaltamme lounaalta; todennäköisesti jommastakummasta, koska meillä aikuisilla oireet alkoivat ihan samaan aikaan, kun taas poika porskutti ihan täysissä voimissa. Mikä kyllä olikin varsinainen siunaus, että pystyimme (viimeisillä voimillamme) hänet viemään eskariin siksi aikaa, kun itse viruimme kuoleman porteilla kotona. Ikävää vain, että tauti iski juuri sinä päivänä, kun eskarilla olisi ollut hartaasti odotettu taskulamppusafari. Olimme valtavan pahoillamme, kun emme mitenkään kyenneet poitsua sinne viemään. Hyvitykseksi kaivelimme kaapin kätköistä hänelle yhden joululahjaksi ajatellun uuden leffan ja vieläpä karkkipussinkin, ja vietimme illan punkan pohjalla koko perhe, me vanhemmat hämärän rajamaiden tuolla puolen ja poika autuaana leffaa tuijottaen ja karkkia mussuttaen. Hätä ei lue lakia!

Poika olikin aivan uskomattoman ihana, otti safarin väliinjäämisen todella rauhallisesti, ei sanallakaan kiukutellut siitä eikä mistään muustakaan koko iltana (mikä kyllä on varmasti jonkinasteinen maailmanennätys meidän pikku universumissamme!), hoiti kaikki syömisensä ja muut toimensa täysin itsenäisesti ja hoivasi meitä parhaansa mukaan. Mahtava mukula!

Ehdimme jo henkäistä helpotuksesta, että se kamala tauti tällä kertaa kuin ihmeen kaupalla ohitti lapsukaisemme, mutta ei sentään. Se vain odotti siiheksi, että miäs oli saanut laukkunsa pakattua kahden päivän työmatkalle ja minä kampaajan varattua. Se isänpäiväksi leivottu mutakakku oli taivaallisen hyvää - ja sitten se oli pitkin kylppärin lattioita (anteeksi konkreettisehko mielikuva). Onneksi poika sentään tuntuu päässeen varsinaisesta vatsataudista sangen vähällä, tosin pientä lämpöilyä on sitten jatkunut nyt toista päivää. Mutta mikäs tässä, nyt on minun vuoroni hoivata potilasta sitten. Ja sen kampaaja-ajan sai toki helposti siirrettyä, ja juuri tällä hetkellä on suhteellisen yhdentekevää, miltä kuontaloni näyttää, kun en pääse nokkaani ulos pistämään muuta kuin pikaisesti koiraa lenkittäessäni.

Vielä kun tämän halavatun selän saisi kuntoon!