tiistai 23. marraskuuta 2010

Voihan selkä

Selkäni on ollut enempi/vähempi kipeä nyt yhtäjaksoisesti syyskuun alkupuolelta alkaen. Tämä on fakta. Kaikki muu aiheeseen liittyvä tuntuukin sitten olevan ihan silkkaa hakuammuntaa ja arvailua.

Ensin uskoin, että kipuilu loppuu itsestään - onhan sitä ihmisellä aina silloin tällöin selkä jumissa. Sinnikkäästi käytin ainoana hoitokeinona vankkaa uskoa siihen, että jonain kauniina päivänä herään ja huomaan selän parantuneen. Mutta ainakaan vielä ei se kaunis päivä ole koittanut.

Reilun kuukauden kärvisteltyäni uskaltauduin varovasti kysäisemään perhelääkäriltä, kannattaisiko selkää käydä ihan vastaanotolla valittamassa. Perhelääkäri totesi, että voihan siellä käydä mutta mitään ei asialle todennäköisesti tehdä. Hän epäili kivun johtuvan lähinnä riittämättömästä lihasvoimasta. Olen yrittänyt pitää kiinni periaatteesta, että kaulani ja polvieni välinen alue ei varsinaisesti kuulu perhelääkärin toimialueeseen, joten en ryhtynyt aiheesta hänen kanssaan väittelemään, vaikka aika vahvasti uskoinkin, ettei tämä arpa kyllä voita. Varasin sekä hierojan että lääkärin.

Hieroja oli ensituntumalta sitä mieltä, ettei alaselkäni suinkaan ole edes jumissakaan verrattuna yläselkääni. Niinno, niska-hartiaseutuni on ollut jumissa varmaan viimeiset 30 vuotta, joten ei sen kireys enää minua sanottavammin hetkauta... Alistuneena ehdin jo tuumia, että väärä arpa oli hierontakin, kunnes vihdoin kolmannella käynnillä hieroja löysi sen jumittuneen kohdan. Hän epäili jumin syyksi huonoa ergonomiaa istumatyössäni.

Se varsinainen lääkäri puolestaan kumosi kaksi edellistä teoriaa väittäen, että kyllä minun lihaksissani istumiseen ja muuhunkin normaalielämään tarvittava teho löytyy. Hän uskoi, että selkääni on kohdistunut jonkinlainen tälli tai muu trauma, joka on pannut jumin alulle. Hänen suosituksestaan otin burana-kuurin, pidin jumppataukoa ja varasin ajan fysioterapeutille.

Ilmeisesti hieronta, lääkkeet, jumppatauko, kaikki edellämainitut, auringonpilkut, maailmantalouden suhdanteet tai silkka sattuma olivat sen verran hyvästä, että fysioterapeutille tassutellessani selkä oli jo vetreämpi kuin aikoihin. Odotukseni käynnin suhteen olivat korkealla, olinhan kuullut monien selkävaivaisten saaneen fyssarilta kaikkein eniten apua ongelmiinsa. Minä halusin erityisesti tietää, minkätyyppisissä jumpissa minun tässä tilanteessa kannttaa käydä ja minkätyyppisissä ei, koska hinku jumppaan oli jo kova, mutta en missään tapauksessa halunnut ottaa takapakkia jo jonkin verran edistyneessä paranemisesprosessissa. No väärä arpa oli sekin toiveikkuus...

Fyssari totesi, että minä taivun eri suuntiin sen verran kuin ihmisen keskimäärin kuuluu taipuakin, mitä nyt takareisissä on vähän kireyttä. Tämän perusteella hän heitti oman lisänumeronsa vaivan syy -lottorivin jatkeeksi: ylirasittuminen. Eli olenpa minä ollut tosi fiksu kun olen pitänyt jumppataukoa! Varmuuden vuoksi mitattiin vielä syvien vatsalihasteni voimaa sellaisella ihme vempeleellä, mikä kirvoitti fyssarista oikein spontaanin oho-huudahduksen: minulla on kuulemma poikkeuksellisen vahvat syvät vatsalihakset, jollaisia harvoin näkee. No jee, sata jänistä, ei ole siis siltäkään osin jumppasalin pahnoilla turhaan ähelletty. Mutta eivätpä ne kehutkaan loppujen lopuksi paljon lämmittäneet, kun huomasin pian hytiseväni bussipysäkillä odottamassa kyytiä kotiin, tuhlattuani yli tunnin arvokasta työaikaa ja saaneeni saldoksi vain epämääräistä muminaa tyyliin joo jumppaa vain joo, jos siltä kerran tuntuu, mutta älä nyt liian rajusti aloita tauon jälkeen, pitää käyttää maalaisjärkeä ja kuunnella itseään, ja venyttää niitä takareisiä.

Aloitusruudussa ollaan taas siis. Elelen elämääni etiäpäin ja odottelen sitä kaunista päivää, jona herään ja huomaan selän parantuneen. Joulu ainakin tulee jo ihan pian.

Ei kommentteja: