Kaupallista joulua

Vastarintaliike joulun kaupallistumista vastaan tuntuu voimistuvan suunnilleen samaa vauhtia sen kaupallistumisen kanssa. Minusta on hienoa, että vaihtoehtoisiinkin joulunviettotapoihin on sankoin joukoin herätty, mutta itse jättäydyn kuitenkin sen aktiivisimman vastarintaliikkeen ulkopuolelle.

Minulla ei ole mitään tietynlaista kaupallisuutta vastaan, sen enempää joulun aikaan kuin yleisestikään elämässä. Lukeudun siihen ilmeisen pieneen kummajaisjoukkoon, joka oikeasti viihtyy kauppakeskusten hikisen nihkeässä toppatakkimeressä, näyteikkunoiden välkehtivässä kimalluksessa ja nissepolkan kalkatuksessa. Minusta on mukavaa ostella läheisilleni lahjoja - ei niiden lahjojen vaan niiden läheisten vuoksi. En yleensä suunnittele piirulleen etukäteen, mitä kellekin ostan (vaikka jonkinlaisia suuntaviivoja toki hahmottelen mielessäni pitkin vuotta), vaan tykkään kierrellä kaupoissa, hypistellä tavaroita ja miettiä, mistä kukakin pitäisi ja ilahtuisi. Tämä on juuri se minulle tärkein asia: lahjoja valitessani todella ajattelen niitä rakkaita ihmisiä. Ja rakkaiden ihmisten ajattelemisesta tulee hyvä mieli! (Ei siksi etteikö heitä voisi ajatella muutenkin ja muulloinkin!) Lisäksi tänä vuonna, kun vietämme aivan ensimmäistä kertaa joulua ihka omassa kodissamme, johon saamme myös appivanhemmat vieraiksemme, olen silmät loistaen syynännyt ja valikoinut myös koristeita ja kodintarvikkeita. Myös kauniiden esineiden katselemisesta tulee hyvä mieli!

Mutta. Se ostaminen, kuluttaminen, tavarapaljous ja yleinen ylenpalttisuus ei kuitenkaan saisi olla jouluna(kaan) pääasia! Ei kenenkään pitäisi ostaa lahjoja siksi, että niitä muka pitää ostaa. Ei juhlan onnistumista, saati ihmissuhteita, voi (tai ainakaan ei saisi) mitata tavaran määrässä! Arvokkainkaan esine ei korvaa aitoa välittämistä, eikä priima-astiastoista nautittu kahdenkymmenen ruokalajin ateria ole minkään makuinen, jos tunnelma pöydän ääressä on vaivautunut, jäykkä tai jopa kireä.

Minua olisi vaikea saada mukaan mihinkään ei lahjoja tänä jouluna ainakaan aikuisten kesken -tyyppiseen sopimukseen, mutta lahjojen määrää sen sijaan kernaasti rajoittaisin. Leikki-ikäisen naperon äitinä odotan taas kauhulla sitä leluvuorta, joka kuusen alta tänäkin jouluna esiin vyöryy. Minusta olisi ihanteellista, jos me vanhemmat hankkisimme lapselle muutaman hartaasti toivotun, hieman isomman lahjan ja muut lähisukulaiset ja kummit sitten korkeintaan yhden lahjan kukin. Valitettavasti vain miäheni kuuluu suureen hamstraajasukuun, joten tämä ihanne jää auttamatta silkaksi utopiaksi - taas on pitkin syksyä puhelin pirahdellut tiuhaan, kun appivanhemmat riemuissaan kertoilevat, mitä kaikkea ovat pikku silmäterälleen taas löytäneet (ettemme me siis tulisi hankkineeksi tuplakappaleita), eikä tuo armas puolisokaan mitenkään täydellisesti ole itseään lelukaupoissa onnistunut hillitsemään. Mutta on niissä kaikissa lukemattomissa paketeissa kuitenkin valtavasti rakkautta mukana, joten en viitsi turhaan nipottaa (mitä nyt vähän jaksan joka vuosi tästä aiheesta inistä).

Tähän liittyy myös ekologinen aspekti. Ensinnäkin olen alkanut harmitella sitä valtavaa roskavuorta, joka revityistä lahjapapereista ja silputuista rusettinaruista kertyy; värillisiä papereita kun ei suositella poltettavaksi takassakaan, kuulemma siitä karstoittuu hormit ikävästi. Ankeaahan se kuitenkin olisi, jos lahjat ihan paljaina kuusen juurella nököttäisivät. Kestävin vaihtoehto olisi tietysti käyttää kauniilla paperilla päällystettyjä, monivuotisia laatikoita, mutta ainakaan meillä ei valitettavasti ole tarpeeksi varastotilaa niiden lootien säilömiseen joulujen välillä. Pienenä kompromissina olemme tänä vuonna jättäneet omista paketeistamme narut pois, ja vakaasti kyllä kaikesta huolimatta harkitsen niiden papereiden roihauttamista takassa - ei kai se piippu siitä nyt vallan tukkiudu, jos kerran vuodessa jotain muutakin kuin siloisia klapeja polttaa.

Ja kulutusjuhlan huumassa tai väkipakolla pukinkonttiin hankittu turha krääsä se vasta epäekologisuuden huippu onkin! Niitä ylimarkkinoituja muovisia rimpulaleluja on viimeistään kevään korvalla sitten roskikset väärällään. Ja aikuisten lahjat voivat olla vähintään yhtä suuri riesa: kun ei oikein tiedetä - eikä vaivauduta miettimäänkään - mitä se kumminkaimanserkku oikeastaan haluaisikaan lahjaksi, napataan marketin käytävää tukkivasta korista näppärästi kärryyn taas yksi yksittäinen glögimuki, muka-veikeä posliinikoriste-esine tai vääränkokoiset aamutohvelit. Kaikkea mahdollista, mille harvemmin löytyy tyytyväistä omistajaa edes kirpputorilla. Oma yleinen patenttiratkaisuni tällaisiin tilanteisiin on jokin syötävä, juotava tai muuten kulutettava lahja - itse tehdyt joulukarkit tai salaatinkastike, viini- tai glögipullo, kynttilät tms. Unohtamatta sitä, että monesti ihan vain tekstiviesti tai puhelu, joka viestii: olet ajatuksissani, pidän sinusta ja toivon, että sinulla on mukava joulu, on paljon arvokkaampi kuin mikään esine. Ja niille yksinäisille vanhuksille todennäköisesti paras lahja on, kun joku käy heitä tapaamassa, istuu hetken seurana, kuuntelee ja on läsnä!

Myös jouluruokien ylettömästä määrästä minulla olisi montakin sanaa sanottavanani, mutta siitä aiheesta taidan jatkaa toiste... Niin tai näin, joulu on joka tapauksessa ihana asia - viettäköön jokainen sitä omaa sydäntään eniten lämmittävällä tavalla!