Otetaan neljä musikaalista monilahjakkuutta ja yksi vähän yksinkertaisempi solisti. Lisätään viitisen kitaraa, basso, kolme saksofonia, tinapilli, kosketinsoitin, rummut, helistimiä yms. soittimia, mikrofonit, vahvistimet ja mikseripöytä. Ja riittävästi keskiolutta, viiniä sekä jaloviinaa. Sijoitetaan edellämainitut tilaan, jossa saa pitää niin kovaa meteliä kuin tahtoo niin myöhään kuin tahtoo.
Yhtälöstä syntyy jotain aivan mahtavaa. Syntyy jamit.
Pakkohan se nyt oli soittaa Missä muruseni on. Muutaman treenauskerran jälkeen biisi alkoi jo oikeasti skulata. Noin viidennen otoksen päätteeksi basisti totesi, että täähän oli jo vähintään samaa tasoa kuin alkuperäinen, paitsi että solisti oli nätimpi kuin Jenni Vartiainen. Minusta Jenni Vartiainen on ehdottomasti yksi viihdemaailman kauneimpia naisia, joten tämä lausunto oli todennäköisesti suurin kohteliaisuus, jonka olen ikinä kuullut ("vähän" liioiteltu jos minulta kysytään, mutta ei kysytä vaan otetaan hyvä palaute tyytyväisenä vastaan)!
Mutta ei se edes ollut minun iltani kohokohta (vaikka epäilemättä tulen tuohon lausuntoon palaamaan varmaan vielä vanhainkodissakin). Mahtavinta oli tajuta, että kyllä vain minussakin sittenkin asuu ainakin ihan pieni Ella Fitzgerald! Olen aina pitänyt lauluääntäni ja -tapaani jazz-tyyppiseen laulantaan äärimmäisen huonosti soveltuvana. Ääneni on (parhaimmillaan ainakin) kirkas ja heleä mutta kova, siis vastakohta sellaiselle pehmeälle, jopa hallitun falskille, jota jazz-musiikki yleensä suosii. En myöskään oikein taivu sellaisiin improvisointeihin ja venytyksiin, joita jazz-, blues- ja r'n'b-musiikissa yleisesti harrastetaan. No ei siksi, en minä kyllä noista mainituista musiikkityyleistä kyllä sanottavammin pidäkään. Mutta se nyt on sivuseikka; hyvin esitetty musiikkihan on aina hyvää, tyylilajista riippumatta - ja hyvässä seurassa itse esitetty musiikki on aina superkivaa, tyylilajista ja onnistumisasteesta riippumatta.
Ja niinpä siis riittävän äänijänteiden ja mielialan verryttelyn jälkeen uskaltauduin yrittämään. Kun sain laulaa ihan oikeaan mikrofoniin, joka mahdollisti kaikenlaisten äänenvärien käytön, löysin omasta äänestäni ja äänenkäytöstäni aivan uusia ulottuvuuksia. Black Velvet meni suorastaan hurmoksessa, ja Summertime kirvoitti jopa jonkinasteista pientä improvisointiakin. Jukoliste, eihän se olekaan lainkaan ylivoimaista!
Oli kyllä kaiken kaikkiaan mahtava jami-ilta! Ihan kuin sielun täyshoito hemmottelukylpylässä. Kyllä nyt taas jaksaa hymyillä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti