Kevätpörriäinen

Ystävättäreni tässä taannoin manasi, kuinka ärsyttävää on, kun kevään tullen ihmiset alkavat hihhuloida "pirteinä ja ihanaa energiaa pursuvina kevätkeijuina". Minulla sattui juuri silloin olemaan hyvin huono päivä, joten oli helppo luvata, että minä en ainakaan rupea keijuilemaan. Mutta kun... jotenkin meinaa väkisinkin intoa pukata! Ehkä saan synninpäästön, jos päättelen, että tämä innostus on ihan satunnainen mielenhäiriö eikä mitenkään vuodenaikasidonnainen ilmiö?


Tämä samainen ystävätär tosin itse pitää yllä jatkuvan oppimisen periaatetta ja omaksuu lähes vuosittain jonkin uuden harrastuksen. Siis ihan suuria uusia asioita, kuten uutta soitinta, moottoripyöräilyä, metsästystä jne. Olen näitä hänen projektejaan ihastellen sivusta seurannut ja tuumaillut, että ei minulla vain energia riittäisi moiseen. Ja sitä paitsi olen ihan tyytyväinen elämäni sisältöön nykytilassaan enkä oikeastaan kaipaakaan mitään uutta ja ihmeellistä kuvioihini lisäksi. Se sellainen yleisesti ihannoitu jatkuva itsensä kehittäminen ja uuden oppiminen ei oikein ole minun juttuni; minä olen tässä elämäni varrella yhtä sun toista ehtinyt jo oppia, ja näillä pärjäilen mielestäni tarpeeksi hyvin. Tiedostan kyllä, että tämä ominaisuus saattaa merkittävästi laskea osakkeideni arvoa esim. työmarkkinoilla, mutta se nyt on sen ajan murhe sitten, jos joskus siihen oravanpyörään päätän vielä hypätä.


Itse asiassa tosin olin ihan vähällä tuon hypyn juuri tehdäkin! Lehdestä nimittäin sattui silmiini ilmoitus työpaikasta, joka kiinnosti minua kovasti. Kyseessä olisi ollut opetustyö, ei ihan tarkalleen tätä minun alaani mutta kuitenkin sellaista aihepiiriä, jonka hallitsen erittäin hyvin, jota olen opiskellut ja jopa opettanutkin - ennen kaikkea sellaista opetustyötä, jossa olisin mielestäni hyvä. Ehdin jo innostua sen verran, että päätin ainakin kokeeksi jättää hakemuksen, mutta sitten huomasinkin, että en sittenkään täytä muodollisia pätevyysvaatimuksia. Harmi sinänsä, mutta toisaalta, olenhan minä ajatellutkin pysyä tässä kotoa käsin sangen vapain työajoin tehtävässä hommassa ainakin pojan parin ensimmäisen kouluvuoden ajan. Ei jäänyt liiemmin kaihertamaan (ei ainakaan siinä määrin, että olisin edes harkinnut sen tarvittavan lisäkoulutuksen hankkimista jossain vaiheessa), lähinnä vain ihmetytti, että mites minä nyt noin kovasti jostain tuollaisesta innostuinkin.


Ja sitten niistä jameista jäi sellainen fiilis, että musiikkiinkin olisi kiva panostaa hieman nykyistä enemmän. Olisi kiva oppia soittamaan pianoa vähän paremmin, ja laulutekniikkaakin voisi kehittää. Eikä se kitaransoittotaitokaan lainkaan pöllömpi juttu olisi...


Lisäksi tahtoisin perehtyä nykyistä syvällisemmin valokuvauksen saloihin. Miähen sukulaispoika pyysi jokin aika sitten meitä ottamaan kuvia salibandypelistään, "kun teillä on se vähän parempi kamerakin." Meillä tosiaan on appisten ylijäämänä lahjoittama semijärkkäri, jonka minä sitten intoa puhkuen nappasin peliin mukaani, asettelin Hongkongista tuomamme vakuuttavannäköisen kolmijalan varaan, asensin sarjatulelle ja annoin palaa. Otin pelistä yli 350 kuvaa - joista jo-ka-i-ki-nen epäonnistui todella surkeasti! Ei-niin-kirkkaasti valaistussa hallissa kamera käytti ihan järkyttävän pitkää valotusaikaa, joten kuvissa näkyi vain haamuja tai vauhtiviiruja, ei yhtäkään edes tunnistettavaa saati sitten hienolta näyttävää hahmoa. Tästä sisuuntuneena päätin opetella käyttämään sitäkin kameraa kunnolla - mikä on itse asiassa minulle aika vieras lähestymistapa; tyypillisintä minua olisi ollut nakata koko romu kaapinnurkkaan ja todeta, etten ikuna enää ota yhtäkään kuvaa. Ensi hätään käännyin appiukon puoleen, ja hän antoi minulle synninpäästön todeten, että ei sillä kameralla vain saa sisävalaistuksessa kunnon kuvia, ja urheilukuvaukseen tarvittaisiin paljon järeämmät erikoisvehkeet, joilla on hintaa kahdesta kymmeneen tuhatta. No ehkä en ihan niin innostunut vielä sentään ole... Mutta uuden yrityksen pelikuvaamisesta tahtoisin silti tehdä, ja muutenkin räpsiä kaikenlaisia hienoja otoksia, vaikka sitten enimmäkseen ulkotiloissa.


Ja sitten on se puutarhanhoito. Tällä kertaa en edes yritä viimevuotiseen tapaan uhota, että en varkulla mitään istuta kun ei mistään kuitenkaan satoa saada; päinvastoin, viimevuotisista onnistumisista innostuneena olen tehnyt jo jos jonkinlaisia suunnitelmia. Takaterassille aion perustaa kukkalaatikkoon pienen keittiöyrttitarhan, ja sitä varten istutin jo ensimmäiset siemenetkin esikasvamaan. Ja ne ovat jo itäneetkin!

Persilja. Vai onkohan tämä basilika..? Köh...

Muurikellonkin ostin lipaston päälle korvaamaan tulilatvoja, jotka jotenkin ihmeen kaupalla sain jatkamaan kukintaansa toukokuisista tupaantuliaisista reilusti yli joulun, mutta lopultahan ne vääjäämättä kuivahtivat kokoon. Tämänkin istutan pihalle sitten, kun se ei enää kuki.

Joo, intoa tosiaan pukkaa. Ongelmanahan on vain se, että vuorokaudessa on vain tietty määrä tunteja ja minulla on jo nykyiselläänkin kiitettävästi käyttöä niille kaikille - jos haluaisin ottaa elämääni jotain uutta sisältöä, kuten nyt soittotunteja tai valokuvauskurssia, täytyisi jostain vanhasta luopua. Käytännössä tämä tarkoittaisi liikunnan vähentämistä, koska työn tai varsinkaan perheen parissa vietetystä ajasta en ole valmis tinkimään. Eikä sekään oikein houkuttelevalta ajatukselta tunnu, nyt kun selkäongelmatkin on vihdoin selätetty (hitsi miten omaperäinen kielikuva) ja pääsen pitkästä aikaa treenaamaan sydämeni kyllyydestä. Ehkä tyydyn toistaiseksi vain pimputtelemaan ja laulelemaan arjen askareiden lomassa, näpertelemään pikkujuttuja puutarhassa ja valokuvailemaan niitä sitten. Antaa ideoiden itää ja hautua, eihän sitä koskaan tiedä...