sunnuntai 3. huhtikuuta 2011

Viisaus ei asu meissä

Minä olen näitä hämäläisten härkäteitä tallannut nyt aika lailla tasan puolet elämästäni, joten luulisi, ettei suurempia kulttuurishokkeja enää tulisi vastaan. Vaan luulo ei ole tiedon väärtti.

Perjantaina oli Apulannan kauan odotettu keikka Pakkahuoneella, me tietysti intopiukeina paikalla, onhan Apis ihan ehdottomia suosikkejamme ja varsinkin livenä tosi hyväksi havaittu jo moneen kertaan. Kun ensimmäiset soinnut kajahtivat ilmoille, minä upposin niihin saman tien, kuuntelin musiikkia kuten minulla tapana on: ihan koko kehollani. Suomeksi sanottuna siis jorasin ja jammasin sydämeni kyllyydestä. Suunnilleen kolmannen biisin kohdalla eräs ohikulkija jäi imitoimaan liikehdintääni antaen ymmärtää, että hillumiseni ärsyttää, hirvittää tai vähintäänkin huvittaa häntä. Silloin oikein pysähdyin katsomaan ympärilleni - ja voi elämä: kansahan seisoi kuin kirkossa! Olimme (poikkeuksellisesti) sijoittautuneet aika kauas lavasta, mikseripöydän viereen, joten edessämme oli ihan reippaasti sitä ihmismerta. Mutta ne kaikki takaraivot olivat hyvin vakaasti paikallaan, yhtäkään kättä ei näkynyt ilmassa, kovinkaan äänekästä laulua ei kaikunut ympärillä...  Häkellyin. Ulottuuko se perihämäläinen "ei tehrä tästä ny numeroo" -mentaliteetti tosiaan myös rokkikonsertteihin? Näköjään ulottuu.

No, maassa maan tavalla, ajattelin. Päätin seistä loppukeikan hievahtamatta aloillani minäkin. Vähän naputtelin varpaalla lattiaa (oletin että niin voi tehdä kun sitä ei kukaan näe) ja välillä siirsin kädet puuskasta taskuihin, mutta muuten olin kuin suolapatsas, ja vissisti varoin edes muodostamasta laulujen sanoja huulillani, saati sitten päästämästä mitään ääntä. Kyllähän se hämäläinenkin kone siitä sitten ajastaan käynnistyi, noin puolivälissä settiä alkoi yleisössä näkyä jo elonmerkkejä, mutta minä päätin jatkaa valitsemallani tiellä, koska se osoittautui itse asiassa aika mielenkiintoiseksi tavaksi kuunnella keikkaa: pelkillä korvilla sen kokee ihan eri tavalla kuin kokovartalovastaanotolla! Ja mainittakoon vielä, että keikka siis oli oikeasti tosi hyvä, laajasta tuotannosta oli tällä kertaa soittoon valikoitunut juuri niitä minun suosikkejani, ja hyvinhän ne pojat aina livenä vetää.

Panin merkille, että siinä etuoikealla seisova suunnilleen jenkkikaapin kokoinen tyyppi aina silloin tällöin vilkaisi minua siihen malliin, että hieman pelkäsin hänen tulevan kohta ripittämään minua murjotuksestani. En kuitenkaan kiinnittänyt asiaan sen enempää huomiota, koska en uskonut hänen sentään rupeavan näin paljon itseään pienemmän olennon kanssa tappelua haastamaan. Vaan keikan päätyttyä hän totta tosiaan marssi luokseni ja tokaisi: "Lähdetääks jatkaan tästä eteenpäin?"

Pöllämystyin totaalisesti ja jäin vain suu auki tuijottamaan sen verran pitkäksi aikaa, että tyyppi jatkoi siitä sitten matkaansa eikä varmaan enää kuullut, kun purskahdin hervottomaan nauruun. Kahdeksantoista vuotta Tampereen seudulla ja nyt minulle vasta valkeni, miten siellä isketään miehiä: naama norsunveelle vaan, muuta sitten ei tarvitakaan!!!

On se kyllä onni, että tuo yksi erilainen nuori on aikanaan kohdalleni osunut - omien sanojensa mukaan hän muuten ihastui alun perin nimenomaan hymyyni - ja siihen jäänyt, sen verran pahasti tunnun näistä kuvioista pihalla olevan!!!

Ei kommentteja: