Perhe Bulgariassa

Kesämatkakohteeksemme valikoitui Bulgaria, koska olimme saaneet all inclusiveista vähäksi aikaa tarpeeksemme ja halusimme paikkaan, jossa syöminen ja juominen olisi suhteellisen edullista. Meillä oli aikaisempaa, ihan mukavaa kokemusta Sunny Beachista kahdeksan vuoden takaa, mutta lapsen kanssa sen kaltainen biletyspaikka (jollainen myös Varnan Kultahietikko lienee) ei varmaankaan olisi ollut järin toimiva valinta, joten suuntasimme nimenomaan lapsiperheiden suosimaan Albenaan.

Bulgaria on parisentuhatta kilometriä pohjoisempana kuin useimmat Välimeren kohteet, ja eron kyllä huomasi säästä. Lomaviikollamme Suomessa oli itse asiassa useina päivinä lämpimämpää kuin kohteessamme, jossa rippasi ajoittain jopa pari tippaa sadetta. Ja koska uima-altaita ei näissä lomakohteissa ruukata lämmittää, tuntui lämpötilaero myös allasveden lämmössä; ei se tietenkään suoranaisesti kylmää ollut, varmaan suunnilleen samanlämpöistä kuin suomalainen järvivesi (n. 25 astetta), mutta sen verran vilpoisampaa kuitenkin, ettei siellä tuntikausia pystynyt hampaita kalistelematta lillumaan.

…paitsi lapsi. Poitsu jotakuinkin asui altaassa varsinkin loman ensimmäiset päivät, jotka olivatkin viikon helteisimmät. Iloksemme huomasimme hänen osaavan jo uida niin hyvin, että hänet voi päästää altaaseen uimapatjansa kanssa touhuamaan ihan ominkin päin, kunhan vain aurinkotuolista käsin piti tarkasti silmällä pellavapään liikehdintää. Välillä sentään saimme hänet houkuteltua meren rantaan, missä hän innostui keräilemään simpukankuoria. Albenan ranta on upea: tasaista pehmeää hiekkaa ja erittäin loivasti syvenevä. Enimmän aikaa miellyttävän maltillisesti aaltoillut Mustanmeren vesikin oli ihan miellyttävän lämmintä, joten meressä olisi kyllä kelvannut polskiakin, ellei rantaan kerääntynyt suhteellisen runsas leväkasvusto olisi häirinnyt ilottelua.

Olihan siellä pari muutakin turistia...

Ensimmäiset lomapäivät kuluivat hyvin samanlaisella kaavalla: aamupalan jälkeen altaalle, välillä biitsikäppäilyä, lounas ja sitten taas lisää uintia, alkuillasta huoneeseen suihkuttelemaan ja hengähtämään ja sitten illalliselle. Paikallinen ruoka ei kylläkään meitä mitenkään erityisemmin hurmannut, se oli meidän makuumme armottoman mautonta – poikkeuksetta jokainen ruokailu täytyi aloittaa suolapurkin kallistelulla (ja huomauttaisin, että me emme todellakaan ole mitään Pohjois-Karjala-projektin kohderyhmää; kotioloissa emme käytä suolaa juuri muuhun kuin perunamuusiin ja ranskanperunoiden päälle, mutta tuolla edes sitä ei ollut edes niissä). Ja haluan nyt korostaa, etten suinkaan väitä bulgarialaisen ruoan ylipäätään olevan mautonta; veikkaan, ettei tuollaisen pelkästään turisteja varten rakennetun kohteen ruokatarjonnalla ole kovinkaan paljon tekemistä maan varsinaisen ruokakulttuurin kanssa. Albenahan on oma pikkuruinen, eristetty maailmansa, jossa ei ole pysyvää asutusta vaan pelkkiä hotelleja ja niiden lisäksi käytännössä vain kaksi katua ja varmaan suunnilleen parikymmentä ravintolaa (hotellien ravintoloita mukaan laskematta) – itse asiassa se on vähän kuin kylämuotoinen all inclusive, paitsi että antimista pitää maksaa.

Illallisen jälkeen käveleskelimme niillä kahdella kadulla, vilkuilimme myyntikojujen antimia (turistikrääsää joka lähtöön) ja hoimme kuin rikkinäiset gramofonit mantraa "ei nyt, ei enää, ei joka ilta, ei joka paikkaan…" Leikki-ikäisen kanssa Albenaan matkustavilla kannattaa nimittäin olla joko pitkä pinna tai paksu lompakko, mieluiten molempia. Voimakkaasti lapsiperheille profiloituneessa kohteessa kun on aktiviteettia ja houkutusta ihan vieri vieressä: on pomppulinnoja, karting-veneitä, rodeohärkää, trampoliinibenjiä, veden päällä kelluvia kuplapalloja… Hinnat ovat toki aika kohtuulliset, mutta kyllä niistäkin melkoinen yhteissumma kertyy, jos viikonkin matkalla joka ilta useammalle mieliteolle antaa periksi.

Trampoliinibenji.

Muutaman päivän jälkeen alkoi sama meininki puuduttaa jo poikaakin, saati meitä aikuisia, joten päätimme suunnata lähistöllä sijaitsevaan Aquapolis-vesipuistoon. Suunnittelemamme vesipuistopäivä valkeni ukkosyön jälkeen viileähkönä, pilvisenä ja sateisena, mutta päätimme kuitenkin toteuttaa retkemme. Päättelimme, että pilvinen sää voisi itse asiassa olla etu: emmepä ainakaan palaisi niin herkästi, ja ehkä monet muut jättäisivät sään vuoksi puistokäynnin siltä päivältä väliin, jolloin välttyisimme tuskastuttavalta jonottamiselta. Ja oikeassa olimme! Puistossa oli todellakin mahtavan väljää – todennäköisesti ehdimme jo ensimmäisten parin tunnin aikana laskea useamman mäen kuin keskivertopäivänä ehtii koko aukioloaikana. Tai no, tuo me-muoto tuossa on ehkä hivenen kaunisteltu… Minä nimittäin jouduin kauhukseni tunnustamaan sisäisen jänishousuni voittajaksi. Olen minä nuorempana laskenut vaikka minkälaisista ränneistä, siitä hurjimmasta kamikazestakin Kanarialla, mutta nyt en uskaltanut kuin ihan leppoisimpiin liukureihin. Hurjapäinen poikani sen sijaan tulla täräytti – isänsä luvalla, minun todella kovaäänisestä vastustuksestani huolimatta – täydellä tohinalla alas jopa paikallisen Kamikazen, jossa siinäkin ilmoitettu huippunopeus on 60 km/h. Siinä oli äitiraukan pumpulle jo vähintään riittävästi rääkkiä! Sen verran sentään rikoin rajojani minäkin, että pitkän empimisen jälkeen uskaltauduin sellaiseen kokonaan säkkipimeässä umpiputkessa kulkevaan mäkeen; olen näköjään iän myötä onnistunut kehittämään vielä klaustrofobiankin lukuisten muiden pelkojeni ja kammojeni ja oireyhtymieni jatkoksi. Ensimmäisen laskun jälkeen hyperventiloin niin, että meinasi oikeasti tajunta hämärtyä, mutta koska itse mäki oli oikein mukava, menin uudestaan ja osasin jo ihan vilpittömästi nauttiakin siitä kyydistä. Ja olin tyytyväinen, kun voitin pelkoni.

Aquapolis

Seuraavan päivän ekstra-ohjelmanumeroksi valitsimme polkuveneilyn, joka olikin oikein miellyttävä tapa viettää tunnin verran aamupäivää. Meri oli tyynehkö, mutta pieni tuulenvire kuitenkin virkisti ihanasti, ja onnistuimmepa pyydystämään joltakulta rantaleikkijältä ulapalle karanneen pallonkin. Olisimme kyllä luovuttaneet sen omistajalleen, jos joku olisi tullut rannassa sen perään kyselemään, mutta koska kukaan ei osoittanut sitä kohtaan mitään mielenkiintoa, pidimme sen. Oikein hyvä pallo se onkin, toimme sen lopulta kotiin asti.

Albena polkuveneestä katsottuna

Yllättyyköhän joku, jos kerron, että mahdutimme lomaamme vielä kalastusretkenkin? Joo en minäkään. Tietenkin me lähdimme kalaan, kun kerran sopuhintainen, sopivaan aikaan tehtävä retki oli tarjolla. Ja siitä muodostuikin itse asiassa yksi loman suurimmista kohokohdista! Sinä päivänä ei kyseiselle retkelle muita turisteja tullutkaan, meidän lisäksemme veneeseen nousi vain paikallinen, ilmeisesti kapteenille ennestään tuttu seurue, oletettavasti isoisä, isä ja poika – ja papukaija! Kyllä me ensi alkuun silmät ymmyrkäisinä ihmettelimme kuljetuskopassaan rapistelevaa siivekästä, mutta veneen pysähdyttyä kalastusapajalle tajusimme, mistä oli kyse: perhe oli yksinkertaisesti tuonut lemmikkinsä ulkoilemaan. Lintu päästettiin häkistään, ja se kapusi tyytyväisenä veneen mastoon tuulettelemaan sulkiaan. Tässä kohtaa rikottiin taas meikämamman rajoja – olenko tullut kertoneeksi, että yksi niistä lukuisista peloistani ja kammoistani ja oireyhtymistäni on hysteerinen lintupelko? Ensi alkuun olin aika sätkynä, mutta rauhoituin pian, varsinkin kun minulle selvisi, että kaija oli lentokyvytön (vaikka eihän se mukava ilmiö ole, että häkkilintujen siivet sillä lailla katkotaan). Upea eläinhän se oli, ja niin kesy, että poikakin sai sitä loppumatkasta paijata.

Itse kalastaminen tarkoitti sellaisten vaatimattoman näköisten pikkutirrien (joiden nimen kapteeni kyllä kertoi sekä bulgariaksi että venäjäksi mutta jonka minä sittemmin autuaasti unohdin) narraamista pohjaongella. Saimmekin runsaasti saalista, jopa minä mutta varsinkin poika, jonka kalastustaidot tekivät kapteeniinkin suuren vaikutuksen. Koska muita kalastajia ei ollut, kapteeni pystyi omistamaan kaiken huomionsa meihin, ja hän osoittautui oikein miellyttäväksi tyypiksi, sellaiseksi lempeäksi, järkkymättömän rauhalliseksi merikarhuksi. Pojan hän otti ihan erikoissuojelukseensa, lapsi sai kalastaa hänen kanssaan hänen ongellaan veneen katolta käsin ja napostella hänen eväitään, ja poika nautti tilanteesta silminnähden valtavasti. Retken kruunasi lähistöllä pulikoinut delfiini sekä veneen ympärillä lilluneet suuret meduusat, joiden menoa oli tosi mielenkiintoista seurata. Kaiken kaikkiaan retki oli ylivoimaisesti mahtavin kalastusreissu, jolla olen ikinä ollut (vaikka taisinkin saada merellä jonkinasteisen auringonpistoksen; kärsin loppupäivän armottomasta päänsärystä, väsymyksestä ja pahasta olosta, mutta kunnon yöunilla siitä selvittiin).

Kuten todettua, Albena on nimenomaan lapsiperheiden kohde ja sellaisena ihan ookoo -  aktiivilomaa, paikallista elämänmenoa, kulttuuria, nähtävyyksiä, shoppailua, intobiletystä tai kulinaarisia elämyksiä kaipaavien sen sijaan kannattaa hakeutua muualle. Myöskin kaikkein intohimoisimmille auringonpalvojille löytynee sopivampia kohteita vielä etelämpää.

Meidän matkamme oli kuitenkin huiman onnistunut. Nautin sydämeni pohjasta siitä kaikesta: auringosta, merestä, kiireettömyydestä, lapsen riemusta… Paljosta voi kiittää nimenomaan sitä, että tällä matkalla lapsi käyttäytyi mallikelpoisemmin kuin koskaan aikaisemmin. Toki hän välillä hieman vänttysi ja vänisi – kukapa tuonikäinen olisi kokonaisen viikon ihan tyystin kiukuttelematta?!? – mutta yleisesti ottaen hän oli huippureipas matkailija.

…minkä rohkaisemana meillä onkin jo kursori seuraavan matkan varauspainikkeen päällä – mutta se on sitten oma tarinansa se!