tiistai 30. elokuuta 2011

Juokse sinä...

Minä olen aina inhonnut juoksemista. Koulussa 1500 metrin kuntotestijuoksu oli hirveintä mitä tiesin (no ehkä toiseksi hirveintä silakkarullien jälkeen). Koiran joskus innostuessa kirmaamaan muutun ihmisankkuriksi ennen sadan metrin rajapyykkiä. Jos juodun pinkaisemaan bussiin, olen puolet ajomatkasta sitten ihan pistoksissa.

Kunnosta ei ole kyse - kaipa nyt jo uskallan itsekin myöntää, että olen yleisesti ottaen ihan urheilullinen ja hyväkuntoinen. Minä en vain osaa juosta. Sitähän sanotaan, että ihmisillä on kahdenlaista juoksutaipumusta: on joko niitä pitkäkestoisia hitaita geenejä tai sitten lyhytkestoisia nopeita. No minulla on lyhytkestoisia hitaita. Jos niitäkään.

Niin siis luulin.

Sitten miäs lähti viikoksi työmatkalle ja minä tiesin, etten sillä viikolla lapsenhoito- ym. kiireltä ehtisi jumppaan. Pojalla oli esimerkiksi jalkapallotreenit sekä maanantaina että keskiviikkona. Olin käyttänyt poikaa treeneissä pari kertaa aikaisemminkin ja tutustunut yhteen toiseen kentänlaitaäitiin, joka kertoi käyvänsä yleensä treenien aikana lenkillä, joskus kävellen, yleensä juosten. Niinpä jotenkin, itsellenikin yllättäen, päätin, että jos se äiti sillä kertaa olisi paikalla ja lähdössä juoksemaan, lähtisin mukaan. Liikunta-addiktio vei voiton lapsuudesta asti patoaan rakentaneesta kammosta.

Olihan se äiti siellä hölkkävalmiudessa ja lupautui ottamaan minut seurakseen. Tuumin, että kokeneempi juoksija osaisi passata tahdin sopivaksi, enkä minä ainakaan voisi noin vain luovuttaa kesken kaiken heti kun meno tuntuisi vähänkään epämukavalta. Joten minähän sitten hölkötin. Ja ihmeekseni huomasin, ettei se tehnytkään puoliksikaan niin pahaa kuin olin kuvitellut! Jaksoin vallan mainiosti koko sen lenkin, auton matkamittarista katsoin paluumatkalla, että kuutisen kilometriä me kipitimme, vajaa kolme varttia siihen meni sellaisella sykkeellä, että pystyimme koko ajan myös rupattelemaan. Kun pääsimme takaisin jalkapallokentälle, tunsin itseni voittajaksi: Minähän osasin sittenkin! Ja kaiken kukkuraksi vielä ihan vilpittömästi nautin siitä!

Keskiviikon treeneihin varustauduinkin jo ihan tohkeissani juoksutaminein ja päätin, että vaikka se lenkkikaveri ei olisikaan tällä kertaa paikalla, yrittäisin ainakin vähän hölkätä vaikka omin päin. Häntä ei tosiaan kentän laidalla näkynyt, mutta minä lähdin reippaasti etenemään samaa reittiä kuin edelliselläkin kerralla. Ajattelin, etten yksin varmaan osaisi yhtä hyvin säädellä vauhtia, hyytyisin nopeammin tai sitten himmailisin liikaa, mutta tuumin vain meneväni sen minkä jalat veisivät ja katsovani kellosta, koska olisi sopiva aika kääntyä takaisin. Mutta haa, niinpä vain painelin tasan saman lenkin tasan samaan aikaan - ja olin lopuksi tasan yhtä onnellinen!

Tämä on taas yksi osoitus siitä, että sitä voi ihminen vielä suhteellisen vanhallakin iällä yllättää itsensä ja löytää ihan uusia ulottuvuuksia itsestään ja elämästään. "En oikein usko että se on minun juttuni" tai "En minä kuitenkaan osaa/pysty/jaksa/uskalla" ovat fraaseja, jotka kannattaisi vallan unohtaa tai ainakin joskus edes kokeilun vuoksi korvata tokaisemalla jotain tyyliin "En kyllä ole koskaan kokeillut / En kyllä yleensä ole tällaisesta innostunut, mutta katsotaan mitä tästä tällä kertaa tulee!" Heitän haasteen: uskallatko kokeilla?

Oikeasti, jos minä innostun juoksulenkkeilystä, tässä maailmassa voi sattua vaikka miten monta muutakin ihmeellistä asiaa...

Ei kommentteja: