Kaikki alkoi siitä, että minun piti käydä apteekista ostamassa koiralle lääkettä.
Siinä ihan apteekin vieressä on, pahalainen sentään, yksi lempivaatekaupoistani. Olin jo aikaisemmin ohi kulkiessani syrjäsilmällä huomannut siellä roikkuvan ihanan näköisen pitkän, keveän, liehuvahelmaisen mekon, maksimekoiksi sellaisia kai ruukataan kutsua.
Kummitätivainaani joskus totesi, että kun pitää aina samoja vaatteita niin sitä on parinkymmenen vuoden välein muodikas. Kummitäti oli viisas nainen ja aina yhtä tyylikäs, ei hän tosiaankaan missään vanhoissa rutkuissa rahjustanut, mutta jotain perää tuossa ajatuksessa kieltämättä on. Minullakin on viimeksi ollut maksimekko 1990-luvulla. Se oli äitivainaan tekemä, sellainen keltainen ja kukallinen ja kepeä ja tyttömäinen ja maailman mukavin päällä ja aivan ihana, yksi ehdottomista lempivaatteistani kautta aikojen, luovuin siitä haikein mielin vasta, kun se oli lähes kirjaimellisesti puhki käytetty. Se oli minulla ihan jatkuvasti päällä sinäkin kesänä, jonka vietin Pietarissa huikean hulvattoman opiskelijaelämän merkeissä, voi se oli aivan ihana kesä se...
Näiden mielikuvien päästyä valloilleen en tietenkään voinut muuta kuin suunnistaa siihen vaatekauppaan, vaikka olinkin kyllä vakaasti ajatellut säästellä roposiani kesälomamatkaa ja meren takana odottavia ostosparatiiseja varten. Mutta täytyyhän sitä matkassa tyylikkäänä olla heti alusta alkaen, ja minä kyllä ihan selvästi nyt tarvitsisin maksimekon, varmasti sellaiselle olisi paljon käyttöä täällä koto-Suomessakin.
Kävelin siis kaupan ovesta sisään ja suoraan mekkorekille. Se haikailemani mekko osoittautui sittenkin liian juhlavaksi minun tarpeisiini. Olin oikeastaan ihan tyytyväinen. Säästyivätpä rahani nyt sitten kuitenkin, tuumin, ja ehkä pystyisin elämään ilman maksimekkoakin, ainakin siiheksi kunnes ehkä löytäisin täydellisen koltun jostain toisesta kaupasta. Otin vakaasti suunnan kohti apteekkia, mutta päätin kuitenkin siinä matkalla ihan vain ohimennen käydä läpi vielä kaupan ulkopuolella olevan alennustangon.
Ja voi! Siinä tangossa roikkui valkoisia neuletakkeja! Ihan tavallisia valkoisia neuletakkeja, pienet taskut ja napit, ei mitään ihmeellistä mutta sellaisenaan juuri sellainen vaatekappale, joita käytän melkein aina. Valkoista neuletakkia minulla ei ennestään ollutkaan, mutta sellainenhan ratkaisisi monta pukeutumispulmaa, sopisi ties minkä värien kanssa yhteen ja olisi kesälläkin näppärä. Mutta, huomautti se Järjen Ääni toiselta olkapäältäni, minulla kyllä on kymmeniä muunvärisiä tavallisia neuletakkeja, ja minunhan piti pitää kukkaronnyörit nyt vähän tiukemmalla... Mutta kun se on tarjouksessakin, ja hyväksi ja laadukkaaksi tietämääni merkkiä, ja tangossa on juuri yksi kappale juuri minun kokoanikin, kuiski Kiusauksen Henki toiselta olalta.
Kaikkien suureksi yllätykseksi uskoin kerrankin Järjen Ääntä, karaisin mieleni ja jatkoin matkaa apteekkiin. Vuoroani odotellessani kuitenkin pyörsin jo päätökseni, totesin, että kyllä se sellainen neuletakki nyt vain on ihan ehdoton hankinta, ja päätin käydä nappaamassa sen mukaani heti kun saisin apteekkiasiani suoritettua.
Apteekista suuntasin siis määrätietoisin askelin takaisin vaatekaupalle. Mutta mutta mutta!!! Se yksi ainoa minun kokoani ollut neuletakki olikin sillä välin kadonnut rekistä!!! Olin typertynyt. Karma is a bitch.
Tämän episodin jälkeen neuletakki tietysti vainosi minua melkein jo unissanikin muttuen mielikuvissani suoranaiseksi aarteeksi, jota ilman elämä ei vain ollut ollenkaan täydellistä.
Sitten, paria viikkoa myöhemmin, olimme miähen kanssa ostoskeskuksessa arkilounaalla ja kuljimme taas kyseisen vaatekaupan ohi. Haikeasti huokaillen pläräilin sen samaisen aletangon antimia, josko sinne vaikka olisi ilmaantunut jotain muuta kivaa, joka voisi hieman lievittää edelleen korventavaa neuletakkipettymystäni. Ja mitä mitä mitä!!! Siellähän se roikkui, The Neuletakki, minun kokoani!!!
Ryntäsin aarteeni kanssa kauppaan, höpötin tohkeissani koko karma-tarinan myyjille (seikka, joka jaksaa kerta kerran jälkeen hämmentää ja suorastaan järkyttää näitä hämäläisiä reppanoita: että joku hullu oikeasti rupeaa kaupassa puhumaan myyjälle jostain muusta kuin ehdottoman välttämättömistä koko- ja hintatiedoista!) samalla kun varmuuden vuoksi sovitin takkia. Täydellisestihän se istui, tietenkin. "Oho, no se oli varmaan jollain sovituksessa vain juuri silloin", arveli toinen myyjätär kuultuaan taannoisista kauhunhetkistäni. Toinen sen sijaan totesi, että olisit tullut kysymään, hyvänen aika, onhan meillä niitä tuolla varastossa yllin kyllin!
Se tuntui minusta aika haljulta. Minä ainakin olen tottunut ajattelemaan, että alennusrekeistä voi tehdä hyviä löytöjä, priima-mallistojen viimeisiä hajakappaleita, joita myydään edullisempaan hintaan. Mutta että niitä vaatteita jemmataankin varastossa ja ripotellaan muutamia kappaleita kaupan ulkopuolelle viritettyyn rekkiin, niin että ne vaikuttavat erityisen edullisilta ja hyviltä löydöiltä? Hullujen päivien tyyliin: myydään markalla markan tavaraa, mutta kun se tehdään ympäristössä, jossa yleensä myydään satasella yhdeksänkympin tavaraa niin ihmisethän ostavat hulluina kun luulevat tekevänsä hyviä kauppoja. Tunsin oloni hieman huijatuksi.
...mutta loppujen lopuksi tietenkin lähdin kotiin hymyillen ja tuumien, että ehkä se karma ei sittenkään ole ihan täysi bitch. Nyt minulla on upouusi täydellinen valkoinen neuletakki. Mutta maksimekkoa minulla ei kyllä ole vieläkään, hmmm...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti