Yritetään!

Eilen oli Yrittäjän päivä. Sen kunniaksi pääsinkin yllättäen pohtimaan omaa yrittäjyyttäni hieman tavallista perusteellisemmin.

Sain puhelun hyvältä ystävältäni, kollegalta, jonka kanssa ystävystyimme opettaessamme yhdessä yliopistolla. Sittemmin hänkin on kyseisen alma materimme jättänyt ja siirtynyt toisen oppilaitoksen palkkalistoille. Ja säännöllisin väliajoin houkutellut minuakin sinne töihin. Kuten nytkin. Tarjolla olisi kaikenlaisia vaihtoehtoja, aina yksittäisen kurssin osavastuullisesta vetämisestä kokonaiseen lehtorin äitiyslomasijaisuuteen, myöhemmin mahdollisesti jopa ihan täysiaikaiseen lehtoraattiin. Miettimisaikaa jäi ruhtinaallinen yksi ilta, työt kun saisi mieluiten aloittaa eilen.


Minähän pidän opetustyöstä valtavasti - juurihan tässä taannoiseen meemiin vastaillessani mainitsinkin, että se olisi se työ, jota haluaisin tehdä, jos tämä nykyinen pitäisi jostain syystä johonkin vaihtaa - ja tämä nimenomainen opetustyö liittyisi juuri omimpaan ydinosaamiseeni. Mutta tietenkin tässä yhtälössä on yksi isohko MUTTA. Tarkalleen ottaen parinsadan kilometrin mittainen: tämä kyseinen opinahjo on vallan toisessa kaupungissa. Jos se olisi yhtään lähempänä, olisin toki ollut siellä hommissa varmaan jo pitkään, aina siitä lähtien, kun ystävättäreni ensimmäisen kerran otti asian esille!

Puhelu pani sen kuuluisan ison pyörän surraamaan päässäni aika vimmattua vauhtia, ja joka kierroksella esiin putkahti uusia argumentteja ja kysymyksiä.

Kun minä NIIN tykkään opettaa! Pääsisin täältä kotitoimistolta ihmisten ilmoille - vieläpä oikein isolle kirkolle! Sopihan se yliopistotyökin elämäntilanteeseeni aika kitkattomasti, miksei tämä nyt sitten? Vähän vaihtelua tähän rutiiniin! Olenhan useasti miettinyt, aionko tosiaan jäädä eläkkeelle näistä hommista - jumahdanko vallan paikalleni, jos en tartu tilaisuuteen, kun sellainen eteen tarjoillaan oikein hopeatarjottimella? Ja vieläpä äärimmäisen imartelevasti: "Onhan meillä näihin hommiin hakijoita, mutta kun mä haluan hyvän opettajan. Mä haluan sut."

Mutta jaksanko minä pendelöidä? Juna-aikataulutkin takkuavat kuitenkin! Uuvunko pitkiin työpäiviin? Kasvaako työvuori liian suureksi, jos en malta rajoittaa näitä omia yrityshommiani tarpeeksi? Pärjääkö poika tarvittaessa jo itsekseen pieniä aikoja? Entä koira? Olisiko se työmatkoihin käytetty aika pois liikuntaharrastuksestani?

Vaan entäpä jos panisinkin yrityksen vallan hyllylle vähäksi aikaa?!? Ottaisin vaikka hitto vie sen sijaisuuden ja keskittyisin vain siihen! Iso peliliike! Ihan mullistava ajatus! Mutta unohtavatko asiakkaani minut, jos olen jonkin aikaa pois kuvioista? Eivät ainakaan äitiysloman aikana kyllä unohtaneet, vaikka silloin olin ylipäätään ollut kuvioissa vasta ihan vähän aikaa.

Mutta siitä sitten päästäänkin takaisin tuohon jaksanko pendelöidä -kysymyspatteriin. Ja siihen, haluanko pendelöidä - työtilanteenihan on nykyisellään erinomainen, ei minulla mitään tarvetta lisätyöhön ole! Surrur surrur...

Konsultoin miästä. Hänhän näkee tilanteen ihan silkkojen raakojen faktojen valossa, eikä hän niiden valossa nähnyt yhtäkään syytä tarttua tarjoukseen. Mutta kun minä NIIN tykkään opettaa, ja kaipaan ihmisiä, ja vaihtelua, jajaja...

Lopulta se iso pyörä päässäni pysähtyi kuitenkin samoille linjoille miähen kanssa: En taida sittenkään olla tässä kohdassa elämääni valmis vaihtamaan pitkiä raukeita aamukahveja, Emmerdale-uusintojen mittaisia lounastaukoja, lapsen arjessa läsnäoloa, kaikkea tätä kotoisaa puuhasteluani, jatkuvaan raiteiden kolisteluun. En vielä. Vielä tällä kertaa vastaukseni on ei, mutta toivon, että ystävätär vielä vuoden, parin päästä kysyy uudestaan. Sitten kyllä jo vahva ehkä!

Ystävätär soitti sitten sovitusti seuraavana aamupäivänä. Kertoi, että ei siinä yksittäisessä kurssissa tarvitsisi isolla kirkolla piipahtaa kuin ihan muutaman kerran koko lukukauden aikana. Kertoi, kuinka suuria nimiä ne muut kurssin opettajat ovat. Kertoi, että työstä maksetaan täysi hinta tehtyjen tuntien mukaan (toisin kuin yliopistolla, jossa sain maksun kahdesta kontaktitunnista vaikka kaikkine taustatöineen viikottaisia työtunteja kertyi lähemmäs kaksikymmentä).

Ja jotenkin minä kuulin oman ääneni sanovan siihen puhelimeen että no okei, jos tämä yksi kurssi nyt sitten näin aluksi.

Huppista. Meitsi on sitte taas niinku ope. Siitä tulee varmasti oikein kivaa!