sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Inspistelyä, osa I

[Tarina on jaettu kahteen osaan ja julkaistu ikään kuin käänteisessä järjestyksessä, jotta blogiin tultaessa tulisi luonnollisesti luettua tämä ykkösosa ensin. Osa II on siis täällä.]

Minulla oli eilen harvinaista ihka omaa vapaa-aikaa, kun perheen miespuoliset olivat urheilemassa ja touhuilemassa tahoillaan. Ajattelin käyttää tämän ylellisyyden jo alustaviin jouluvalmisteluihin eli kyhätä omista kuvista kalenteria. Mikä omaperäisyyden riemuvoitto lahjavalinnaksi vai mitä! Mutta esimerkiksi minun rakkaalle kuurolle, haperolle, höperölle mummilleni se on oikeasti mitä parhain lahja - hän nauttii aidosti katsellessaan niitä suurikokoisia kuvia harvoin vierailulle pääsevistä läheisistään (kuulemma hän useasti jutteleekin niille), ja onhan sille itse kalenterillekin aina käyttöä.

Istuin koneen ääreen, avasin Kuvat-kansion ja perustin sinne kansion "Kalenteri 2012". Aloin käydä kuva-arkistoamme läpi tavoitteenani löytää kuhunkin kuukauteen tai ainakin kyseiseen vuodenaikaan sopiva, hyvä ja edustava ja viihdyttävä kuva kuluneen vuoden varrelta, mieluiten lapsrakkaasta, mahdollisesti me vanhemmatkin saisimme kuvassa vilahtaa.

Reilua tuntia myöhemmin olin juonut ison kupillisen kahvia, tyhjentänyt jogurttipähkinäpussista viimeisetkin herkut kitusiini, pelannut yhden erän netti-mahjonggia ja päivittänyt Facebook-statukseni: Huomaan, että meidän perheessä on taaskin käytetty kameraa sangen säästeliäästi: toistaiseksi on löytynyt neljä (4) etäisesti käyttökelpoista otosta. Mutta eikös sellainen kvartaalikalenteri olisi tosi nykyaikainen?

Aiheesta syntyikin ilahduttavasti keskustelua kavereideni kanssa. En selvästikään ole tämän ongelmani kanssa yksin! Keskustelun edetessä oivalsin taas jotain meidän pesueesta:

Sitähän me ihmiset yleensä valokuvaamme, mikä meistä näyttää kauniilta ja/tai kiehtovalta, eikö niin. No meillä on kovalevy väärällään kuvia jos jonkinlaisista elikoista, mutta perheenjäsenistä ei juuri mitään. Mitä tästä nyt sitten voikaan päätellä... (Sen, että kannattaisi tehdä eläinkalenteri. Valitettavasti vain mummi ei yhtään tykkää mistään eläimistä. Huoh.)

Ajatus eläinkalenterista alkoi kuitenkin kiehtoa mieltäni kovasti. Nyt kun olen vauhtiin päässyt (ööö olen vai..?) niin taidanpa kyhätä sellaisenkin, harkitaan sitten, annetaanko se jollekulle eläinrakkaalle läheiselle lahjaksi vai pidetäänkö itse.


Päivä eteni, Kalenteri-kansioon tipahteli kuvia harvakseltaan. Totesin, että miähellä täytyy olla kuvia jemmassa puhelimessaan, tai sitten hän on tallentanut niitä koneelle jollain sellaisella nimeämislogiikalla, joka ei avaudu minulle lainkaan. Päätin laskea näiden kuvien varaan. Vielä viime metreillä tajusin, että jos joulukuulle haluaa jouluisen kuvan, se täytyy auttamatta kaivaa edellisvuoden arkistosta. Kurkkasin siis vielä sinnekin - ja kuinka ollakaan, hetkeä myöhemmin minulla oli paitsi yksi iloinen joulutonttu Kalenteri-kansiossa myös kerrassaan kaunis joulukorttipohja tallennettuna!


Ja kun yksi kortti oli niinkin vaivattomasti syntynyt, putkahti saman tien loistoidea toisestakin kortista, nimittäin isänpäiväkortista omalle isälleni. Olen jo muutaman vuoden lähettänyt isänpäiväkortin aina sähköpostitse, ympäristöä säästääkseni. Joo joo, ei tietenkään ole kyse siitä, että kroonisesti unohdan koko jutun siinä vaiheessa, kun postitse vielä ehtisi... Siitäkin tuli mielestäni tosi hieno! Käytin pohjana viimekesäistä hääpäiväruusukuvaa, joka täällä blogissakin taitaa jossain olla, ja lisäsin tekstin: Vahvasta maasta kasvavat kauneimmat ruusut. Kiitos upeasta kasvualustasta! Ehkä hieman pateettista, mutta minä kyllä aidosti olen isälleni kiitollinen hyvistä lähtökohdista elämälle.

Aloin tuntea jo saaneeni jotain aikaiseksi. Lähdin ulkoiluttamaan koiraa ja päätin sen jälkeen siirtyä jo hellan ääreen. Olin ajatellut valmistaa ihan vain arkista jauheliha-pekonipohjaista chili con carnea ja riisiä. Mutta ilmeisesti se kalenteri- ja kortti-inspis oli jäänyt päälle, ja iso reseptipyörä alkoi raksuttaa. Niinpä kotiin palattuamme pyöräytin ensin ihan omatekoisen salsan (suunnilleen tällaisen) ja polkaisin sitten lähikauppaan ostamaan tacoja. Kaupan pihaan kaartaessani vastaani tuli nuoripari kultaisennoutajan kanssa. Jouduin pysähtymään päästäkseni heidät ensin kapeasta väylästä läpi. Koiran isäntä pyyteli anteeksi tien tukkeutumista, mutta minähän olin jo upottanut sormeni koiran silkkiseen turkkiin ja vakuuttelin, että ei todellakaan haitannut, kun pääsin niin kivaa karvakamua tervehtimään. Rupattelimme hetken ja jatkoimme sitten matkaamme omiin suuntiimme. Viime sanoikseen koiran isäntä toivotti minulle vielä hyvää päivänjatkoa. Rupesin oikein ajattelemaan, kuinka harvinaista moinen nykyään on. No täällä Hämeessä nyt ylipäätään on harvinaista saada ventovieraasta irti kokonaista sanaa, saati sitten noin perinteistä, kohteliasta, melkeinpä muodollistakin toivotusta! Jotenkin siitä tuli minulle ihan erityisen hyvä mieli.


Ja hyvähän se päivänjatko olikin. Tacot olivat huippuhyviä sen jauheliha-pekonimuhennoksen, salsan, ranskankerman ja vahvan cheddarjuustoraasteen kanssa. Ja kyllähän sieltä miähen puhelimen kätköistä löytyi kuin löytyikin niitä kuvia, vaikka kuinka paljon ja vaikka kuinka hienoja. Kalenterin kyhäys jatkukoon! Kunhan nyt ensin teen isänpäivän juhla-ateriaksi beef wellingtonin ja pyöräytän lopusta voitaikinasta parit pasteijat jo pakastimeen joulua odottamaan.


Hyvää päivänjatkoa kaikille lukijoillekin - erityisesti kaikille isille!

Ei kommentteja: