McGyver

Miähen on tehtävä muutama viikon mittainen työmatka Kiinaan vuosittain. Minä en varsinaisesti ole näistä obligatorisista yh-rupeamista innoissani, mutta eipä niille mitään voi. Henkisesti nämä viikot eivät nykyään ole enää yhtä raskaita kuin ennen, kun poika alkaa olla jo niin iso, ettei ole ihan koko aikaa riippuvainen minun huomiostani ja huolenpidostani, mutta yksi vakio on ja pysyy: minä olen käytännössä kaikissa teknisissä askareissa auttamattoman avuton, aivan täystumpelo. Ja ei, tämä ei johdu siitä, että olen nainen ja sen vuoksi kokisin kaikki "miesten työt" itselleni vieraiksi - tämä johtuu siitä, että minä olen minä enkä vain kertakaikkiaan kykene suoriutumaan mistään kauhaa kummempaa työkalua edellyttävästä askareesta, en vaikka kuinka tahtoisin ja yrittäisin!

Minä en esimerkiksi osaa vaihtaa palaneita kattolamppuja. Tämä on seikka, jota oikeasti häpeän suuresti - kyllä pitäisi joku yhteiskuntatakuu olla, että näin kädettömät täystaunot eivät saisi valtoimenaan yhteiskunnassa juoksennella! - mutta kun niissä uusissa litteäpäisissä halogeenilampuissa on ihan ihmeellinen se kiinnityssysteemi, minä en vain kertakaikkiaan saa niitä irti kiinnikkeistään. Joten kun miähen reissun aikana - tietenkin - puolet eteisen valonlähteistä ja pari keittiön spottia pimeni, totesin vain tyynesti, että kyllä täällä vielä vähän nenäänsä pidemmälle näkee, nyt ollaan kotoisasti hämäränhyssyssä prkl.

Lumityöt minä sentään osaan tehdä, otan ne ihan jumpan kannalta, joten kun se tyypillinen kymmenkunta senttiä raskasta, märkää lunta valui maahan tälläkin kertaa kuten aina miähen ollessa toisaalla, näytin vain Herra Murphylle kieltä ilkkuen, eikö se tosiaan mitään uutta keksi.

No keksihän se.

Koira sai jonkinlaisen allergisen reaktion, sen kuono turposi samaan kokoluokkaan naapurin tanskandoggin kanssa. Pysyin rauhallisena ja tungin elikolle kyytablettia naamaan. Jonkin ajan kuluttua se alkoi oksennella, eikä mikään ruoka pysynytkään sitten sisällä pariin päivään. Kuurasin mattoja ja lattioita ja vakuuttelin itselleni, että mikäs tässä, koirat nyt silloin tällöin saavat oksennuspuuskia, eikä tuon pitäisi mitenkään ihmeellistä olla varsinkaan meidän tuubilla, joka jatkuvasti imuroi kitusiinsa ties mitä skeidaa tuolta pihalta. Mutta, kuten arvata saattaa, kyllähän minä jo mietin sydän syrjällään, mihin sen rakkaan ystävän näin sydäntalvella saisi edes haudattua, entä kenen paitaan minä saisin sitten itkuni niistää, kun miäs on toisella puolen maailmaa, läheisin ystävättäreni omalla lomamatkalla niin ikään toisella puolen maailmaa, isukkikin toisella puolen maata jne. Onneksi sain tällä(kin) kertaa huokaista helpotuksesta; parin päivän paaston ja riisikuurin jälkeen koira palautui aivan entiselleen.

Sitten huomasin, että roskiskaapissamme lillui parin sentin kerros vettä. Tiskialtaiden alla kulkevissa putkissa oli selvästikin jossain vuoto. Tässä kohtaa pääsi kyllä jo pari kirosanaa, mutta hammasta purren tyhjensin sen roskiskaapin ja yritin paikantaa vuotokohdan. Havaitsin, että vuodon täytyi mitä todennäköisimmin olla peräisin siitä ns. tulva-aukosta, josta liian täyteen lasketun altaan ylijäämät valuvat, sillä tavanomaisesta veden laskemisesta ei vuotoja aiheutunut. Päätin jättää asian toistaiseksi sikseen, koska altaita selvästikin pystyi käyttämään. Tulipahan se roskiskaappikin siinä sitten kunnolla siivottua.

Näin kyllä tilanteen humoristisuuden: Isäntä kotiutuu raskaalta työmatkalta, ja kotiväki häntä auvoisena odotteleekin - sysipimeässä kämpässä nilkkojaan myöten viemärivedessä, jossa lilluu lisämausteena vielä vähän koiranoksennusta... Poikani, joka mitä ilmeisimmin on perinyt äitinsä perusoptimistisen mielenlaadun, tosin keksi ehdottaa, että pidetään vain yhden huoneen ovi kiinni niin sinnehän saadaan sitten uima-allas!

Vaan kotiutuihan se miäs ajastaan, hän ehti kotiin puolisen tuntia ennen kuin minä ja poika kotiuduimme lätkäjoukkueen salitreeneistä. Heti ulko-ovelta huikkasin, että voisin viedä koiran saman tien lenkille, mutta sain vastaukseksi, että oli lenkitetty jo.

Havaitsin, että miäs oli jo ehtinyt purkaa laukkunsa ja viedä ne ulkovarastoon. Samalla vauhdilla sinne varastoon olivat päässeet ne joulukoristelaatikot, jotka koko viikon olivat minulle huudelleet mutta jääneet viemättä, koska pojan sukset olivat varaston oven edessä (kyhyyllähän se nyt on yksinhuoltajalle ihan kohtuuton vaiva siirtää niitä siitä pari senttiä sivummas). Pöydillä ja sängyillä oli yltäkylläisesti tuliaisia - minulle mm. rakastamiani Raffaello-makeisia, toivomani nahkavyöt ja yllätyslahjana vielä uudet collegehousutkin, juuri sellaiset joita olen etsinytkin!

Tarjouduin laittamaan saunan lämpiämään. Mutta se oli jo lämpiämässä.

- Mää paikallistin sen vuodon, tossahan se on tossa putken juuressa, tulee siitä ylivuoto-aukosta. Samaan syssyyn muuten vaihdoin paristot tuohon vuotohälyttimeenkin. Niin ja tuonne lattialämmityksen vuotohälyttimeen kanssa.

Mihin ihmeen vuotohälyttimeen, vai on sellaisiakin olemassa ja meilläkin asennettuna?!?

Miäs oli siis saapunut kotiin matkustettuaan puolisen vuorokautta, ja perille päästyään hän oli puolessa tunnissa ulkoiluttanut koiran, lämmittänyt saunan, purkanut laukkunsa, selvittänyt vuotavan putken tilanteen ja vaihtanut vuotohälytinten paristot... Kevyt McGyver.

- Öötota, mites toi maailmanrauha?
- No se on vähän vaiheessa vielä.

Vieläkö joku ihmettelee, miksi tuo ihminen on minulle niin pohjattoman tärkeä ja rakas?