Kävimme sunnuntaina päiväseltään sukuloimassa minun kotikonnuillani. Raskaita reissujahan nuo ovat, 4 h autossa - 4 h perillä - 4 h autossa, mutta pidempään reissuun ei aikataulumme vain mitenkään venynyt, emmekä halunneet loputtomiin lykätäkään käyntiä. On rakkaiden läheisten näkeminen kuitenkin sen autossa istumisen arvoista!
Enimmän aikaa olimme isin luona, nautimme jo etukäteen syntymäpäivieni kunniaksi upean aterian eurooppalaiselta ruokatorilta ostettuine alkupaloineen (siis NYT minä ymmärrän, miksi ne italialaiset jaksavat keuhkota siitä parmankinkustaan!!!) ja kakkukahveineen. (Siltä varalta, että jotakuta jäi kiinnostamaan, niin sain sitten lahjaksi tämän sarjan lautaset - eivät kyllä taida olla "viralliset" pastalautaset vaan tavalliset syvät lautaset, mutta oi että ovat kauniit, ja sopivat loistavasti yhteen muiden astioideni kanssa, tykkään ihan hurjasti!!!)
Ja tietenkin kävimme myös mummin luona. Olen kirjoittanut mummista useasti ennenkin (en nyt kuitenkaan jaksa etsiä niitä juttuja linkitettäväksi); olen koko lapsuuteni asunut hänen kanssaan samassa talossa ja hän on pitkälti minut kasvattanut, joten hänellä on tietenkin aivan erityinen paikka sydämessäni. Ikää on mummilla jo todella kunnioitettavat lähes 93 vuotta, mutta vielä toistaiseksi hän on joten kuten pärjäillyt yksin omassa asunnossaan, kun isi häntä aktiivisesti hoitaa. Nyt hän on kuitenkin jonossa palvelutaloon, ja toivomme - niin mummin kuin isinkin puolesta - että paikka järjestyisi pian.
Ja tämän käyntini jälkeen toivon sitä entistä hartaammin.
Isi oli edellisenä päivänä selittänyt, että olemme tulossa, joten mummi oli osannut odottaa vieraita. Menimme sisään omilla avaimillani; mummi on jo käytännössä täysin kuuro, joten muuten ei sisään oikein pääsisikään, sillä ei hän ovikelloa enää oikein kuule. Kuten aina, mummi oli hyvin yllättynyt siitä, miten me nyt niin hiljaa pääsimme tulemaan, ettei hän yhtään huomannut kun ovi kävi. Iloisena hän kuitenkin halaili poikaa ja kyseli kuulumisia - ja me huutelimme vastauksia, vaikka tiesimme, ettei hän puheestamme todennäköisesti mitään selvää saanut.
Kieltäydyimme kahvista mutta otimme lasilliset mehua. Istuimme hetken aikaa kaksistaan mummin kanssa keittiön pöydän ääressä. Annoin hänelle niitä isistä ottamiani 70-vuotiskuvia. Miten siulla näin paljon näitä on? mummi ihmetteli. Kerroin ottaneeni paljon kuvia, kun isi kävi alkukesästä meillä, ja kirjoitin kuvien taakse selitykseksi "ISI [isin oikea nimi] 70 v". Mukana oli yksi kuva isistä ja minusta, mutta koska se oli ihan tavallinen räpsäisy vain, en siihen kirjoittanut mitään. Mummi katseli ja käänteli sitä käsissään, ilmeisesti etsi kuvatekstiä senkin kääntöpuolelta, pani sitten kuvat pois. Hetken olimme hiljaa. Yleensä mummi kertoilee innokkaasti kuulumisiaan, mutta nyt hän ei oikein tuntunut tietävän, mitä sanoisi. Sitten hän ykskaks kysyi: Mitenkäs Poika teidän mukananne on? [käyttäen pojasta ihan oikeaa nimeä]. Hieman hämmennyin kysymystä, mutta sen enempiä miettimättä vastasin, että tietenkin on, missäs hän sitten olisi jos ei meidän mukanamme.
Siirryimme olohuoneeseen. Mummi istui pojan viereen, kyseli koulusta ja muista asioista, poika vastaili kiltisti. Mummi tunnusti, että hän oli itse asiassa odottanut ihan muita ihmisiä kylään. Kun eilen tuli puhetta, että olette tulossa, niin miun piti ihan kysyä, että mikäs sen Ullan miehen nimi olikaan. Niin... ei ihan osunut tämä arvaus; Ulla on nimittäin hänen siskontyttönsä, 1950-luvulta asti Kanadassa asunut. Mutta sepä selitti hänen hämmennystään.
Sitten ykskaks mummi kysyä täräytti pojalta: Missäs siun äiti ja isi on? Pojan ilme olisi ollut valokuvaamisen arvoinen, kun hän viittasi meihin, kosketusetäisyydellä oleviin: Tossa!
Ensin tuli nauru. Miäs, minä ja poika hihitimme hallitsemattomasti absurdille tilanteelle.
Sitten tuli itku. Mummi ei tunne minua enää!!! Se mummi, joka on aivan pienestä pitäen aivan aikuisuuteen asti minut hoitanut ja hoivannut, on lipunut liian kauas, hän ei ole enää minun kanssani samassa maailmassa. Minä olen menettänyt yhden elämäni tärkeimmistä ihmisistä.
Tunteiden myllerrys jatkui koko kotimatkan. Syyllisyys: Miksen ole käynyt useammin? Miksen ole lähettänyt valokuvia? Minullahan on tämä pähee violetilla huomiovärillä terästetty uusi kampaus ja uudet rillit, vähemmästäkin voi vanhus hämääntyä. Ahdistus: Luoja, mummin on täytynyt olla tosi peloissaan, kun hänen asuntoonsa tuolla lailla tulee jotain outoja ihmisiä omilla avaimillaan, mukana viaton pieni lapsi, hänen ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa lapsenlapsenlapsensa. Minähän vain halusin tuottaa rakkaalle vanhukselle iloa ja nyt olenkin aiheuttanut ahdistusta ja hätää!
Mietin, miltä muistisairaan elämä mahtaa tuntua. Kuin olisit eksyksissä vieraassa maassa, vaikka Kiinassa. Et tiedä missä olet, mihin pitäisi mennä, mitä pitäisi tehdä. Et ymmärrä lukemaasi etkä kuulemasi, joten et voi mitenkään pyytää tai saada apua.
Kun yhtäkkiä koko maailma on vieras paikka, jossa olet eksyksissä.
Melko epäreilu kohtalo ihmiselle, joka on elänyt yli 90 vuotta ja koko ikänsä pitänyt muista huolta! Ei sitä enää kovin skarppina tarvitse tietenkään olla, mutta ansaitsisi sentään turvalliselta ja onnelliselta tuntuvan elinympäristön. Voi kunpa paikka jossain miellyttävässä palvelutalossa vapautuisi pian!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti