torstai 28. elokuuta 2014

Visainen vanheneminen

Niin niin joo joo, kyllä minä täytän vuosia. Pyöreitä niinku. Täysiä kymmeniä. Hyisaatana.

Ja joo joo, ikä on vain numero ja paljon enemmän kertoo se, miten voin ja mitä voin, mitä kuuluu ja kuka käskee jne. Ihan sama mitä kliseitä tässä yrittää ladella - tosiasia kuitenkin on, että tämä ikääntyminen ja uudelle kymmenluvulle siirtyminen ottaa minua päähän. Ahistaa suorastaan.

Ja koska se nyt kerran ahistaa, niin jotainhan sen suhteen kannattaisi tehdä, vai mitä. Ottaa edes kaikki mahdollinen ilo irti moisesta ikävästä, väistämättömästä käänteestä elämässä.

Mitenhän sen tekisi?

Järjestäisinkö juhlat? Jos niin minkälaiset? Täällä kotona (yhh, siivousta sekä ennen että jälkeen) vai jossain muualla (uhh, kauhean kallista)? Ketä kutsuisin? Omat läheisimmät ystäväni eivät oikein tunne toinen toisiaan eikä heillä itse asiassa edes kaikilla ole yhteistä kieltä, joten voi olla, että juhlien tunnelma jäisi hieman väkinäiseksi. Ja kyllä niissä juhlissa sitten pitäisi olla ihan hulvattoman hauskaa, jotta se ankea aihe unohtuu. Miähen kaveriporukka - josta on tietenkin tullut vuosien saatossa minunkin kaveriporukkani - on kyllä hauskaa väkeä, mutta olenko ihan luuseri, jos en edes omista ystävistäni saa yhtä juhlajengiä kasaan? Entä jos kukaan ei pääse edes tulemaan (tai ei halua tulla), sittenpä vasta voin tuntea itseni tosiluuseriksi!

Nääh, ehkä on sittenkin viisainta jättää merkkipäivä viettämättä ja lähteä matkoille. Joo, matkoille, minähän rakastan matkailua, mikäs sen parempi tapa juhlistaa ikääntymistä! No mihin? Oi, New York olisi huippupaikka... mutta melkomoisen kallis paukku. Ehkä kuitenkin pitää pitäytyä Euroopassa, kun on se hiihtoloman kaukomamatkakin jo varauksessa kuitenkin. Onhan näitä ihania kaupunkeja, joita en ole vielä kokenut: Wien, Budapest, Rooma... Yksi ystävätär oli juuri Roomassa ja kehui sitä tosi hienoksi paikaksi - sielläpä Colosseumia ihmetellessä voisi ainakin saada vähän mittakaavaa tähän omaan ikäänsä... Joo, matkalle, Roomaan!

Nääh, ei, on se vain viisainta hyväksyä se tosiasia, että ei se meidän rahakirstumme todellakaan ole pohjaton ja jos jonkinlaista enempi/vähempi todennäköistä menoerää on näköpiirissä muutenkin. Ja pojan ja koiran hoitokin pitäisi matkan ajaksi järjestää, kai siinäkin joku raja on, paljonko appivanhempia kehtaa vaivata, ja koiran majoittaminen kenneliin maksaa melkein yhtä paljon kuin meidän matkamme...

Jooei, kyllä sittenkin pidän ne juhlat, minulla on jo paljon kivoja ideoita tarjoiluunkin. Eihän niitä ole pakko just syntymäpäivänä pitää, voihan ne lykätä talvemmas, niin että on tarpeeksi valmistautumisaikaa niin emännälle kuin vieraillekin (keitä he sitten ikinä ovatkaan, sen päätän ehkä joskus myöhemmin kohta tai jotain). Ja niille appivanhemmille, joille sitten kuitenkin napsahtaisi lapsen- ja koiranhoitonakki.

Ikään kuin kaikki tämä pähkäily ei riittäisi, isikin vielä kyseli, mitä toivoisin lahjaksi. Kylhä myö jottai annetaa joka tapaukses mut olisha se kiva jos se olis sit oikeesti mielusta ja tarpeellista. Voi elämä. Onhan maailmassa kiljardi ihanaa asiaa, mutta kun en oikeasti tarvitse niistä yhtäkään enkä myöskään oikeasti halua mitään mitä en oikeasti tarvitse. Tai sitten ne asiat, joita oikeasti haluan JA tarvitsen, ovat ihan järjettömän kalliita (kylppäriremppa olisi kyllä mahtava juttu) tai sellaisia, joita en halua ulkopuolisen sokkona itselleni ostavan (esim. jumppavaatteita ei ihmisellä ole koskaan liikaa, ja uusi kellokin voisi olla magee), tai muuten vain sellaisia, joita isipappa ei varmaan oikein kokisi omikseen (ehkä sellaiselle sykemittarille olisi käyttöä). Aineettomia lahjatoiveita kyllä olisi (lahjakortti PT-settiin tai kuntotestipatteriin salille, siivousfirman lahjakortti esim. ikkunoiden pesettämiseen, kauneushoitolahjakortti...), mutta isukki haluaa kuitenkin antaa jotain konkreettista, joka jäisi sitten pitkäksi aikaa käyttöön ja muistuttamaan suuresta päivästäni. Ymh.

Pitkällisen pähkäilyn päätteeksi päädyin sellaiseen päätelmään, että ehkä kaikista turhakkeista aktiivisimpaan käyttöön tulisivat sitten pastalautaset. Meillä syödään paljon pastaa ja on ikävää kun spagetti leviää pitkin isoa matalaa lautasta, ja vastaavasti tavalliselle syvälle lautaselle ei oikein saa sovitettua salaattia. Ensimmäisen maailman ongelmia mutta jonkinlainen toive kuitenkin.

Ei ole helppoa tämä ikääntyminen, ei. Enkä ole ainoa, jolle tämä kymmenluvun vaihtuminen tuntuu olevan tavallista isompi juttu. Monet ikätoverini ovat päättäneet tehdä sen kunniaksi jotain isoa: ottaa tatuoinnin (minäkin tahtoisin mutta olen raukkis, pelkään kipua niin paljon etten kertakaikkiaan uskalla), juosta maratonin (eihän minulla ollut kanttia yrittää edes sitä puolikasta) tai pyöräillä puolen maan halki (minähän käyn lähikaupassakin autolla) keräten samalla näkyvyyttä hyväntekeväisyyskohteelle...

...ja minä en edes osaa päättää, tahtoisinko näitä pastalautasia vaiko sittenkin näitä. Tai mitä eroa noilla edes on.

Huoh. Kaikkein mieluiten ottaisin sellaisen ihmekoneen, joka ylipäätään estäisi ikää lisimästä...

4 kommenttia:

Zepa kirjoitti...

Otan osaa :-)) Ite mietin varmaan 2 kk omia 50-vuotispippaloita. Niiden olemassaolo oli varma, mutta muodosta ei mitään hajua kunnes hokasin: ei samanlaisia kuin muilla. Ei iltaa. Vaan BRUNSSI! Ihanassa paikassa yhden saaren ravintolassa. Ja koska kustansin kaiken ite, piti ottaa pieni porukka. Vanhimmat ystävät ja uudemmista vain pari tärkeintä. eli noin 12 henkee. Ja siinä se oli! Brunssi venyi 8-tuntiseksi koska kaikilla oli kivaa :-D

Saara Heikkinen kirjoitti...

Ikä karttuu ja kroppa rapistuu, mutta vuosirenkaitten alla on yhä sama pikkutyttö! Mielen ei tarvitse vanheta. Usko vaan. Minä ainakin uskon, vaikka kahdeksannesta vuosikymmenestä juuri ensimmäinen kymmenesosa umpeutui.

Tanja kirjoitti...

Mä ottaisin nää: http://www.villeroy-boch.com/shop/newwave-pasta-plate-28cm.html

Mutta ikä on vain numero ja lahjan antajat tärkeitä vaikka lahjatoiveet onkin vaikeita.

Careliana kirjoitti...

Kiitos lohdutuksesta kaikille! Kaipä tää tästä, elämä jatkuu, tai "elämä"...