Edelleen toki liikun ihan silkalta fiilispohjalta, en ole laatinut harjoitusohjelmia tai asettanut tulostavoitteita. Kunhan nyt silkasta uteliaisuudesta olen seuraillut, millaisia lukemia mikäkin treeni milläkin kerralla tuottaa. Ja voi veljet, miten kiehtovaa se kaiken maailman käyrien ja käppyröiden syynääminen onkaan!
Yleisen laskukaavan mukaanhan ihmisen maksimisyke on 220 miinus ikä. Minä olen kellottanut 191 - in your face, keski-ikä! Body combatissa painoin lähes vartin niin, ettei syke käytännössä kertaakaan laskenut alle 180:n. Tämä todistaa jälleen kerran, että oikeasti kehoni kestää ja jaksaa paljon enemmän kuin uskon - seikka, joka on hyvä pitää mielessä myös muilla elämän osa-alueilla. (Ja cooperin testissä: jos vain uskallan vetää täydellä teholla sen 12 minuuttia niin luulisi niitä metrejäkin kertyvän prkl.) Hyvänä päivänä treeni tuntui kevyemmältä kuin täysin sama treeni väsyneenä, ja paremman päivän sykekäyräkin oli hieman alempana - mutta harjoituksen tehopa oli selvästi parempi. Arvokas oppi tämäkin.
Tosin tätä nykyä esimerkiksi juoksulenkille valmistautuminen kestää melkein yhtä kauan kuin itse lenkki: Ensin ujuttaudutaan sporttiliiveihin, mikä nyt ei varsinaisesti sellainen sutjakka sujahtaminen ole. Sitten kiskotaan jalkaan kompressiosukat ja päälle erikoislämpimät juoksutrikoot, jotka ovat ihanan pehmeät mutta eivät millään meinaa liukua niiden sukkien yli. Kevätjuhla-asentoja alkuverryttelyksi. Sitten sykevyö ja sykemittarin kellokappale. Erikoislämmin ja ihanan pehmeä juoksupaita, jonka hihassa on kätevä aukko sykemittarin kellokappaleelle mutta joka ei millään meinaa liukua sen sykemittarikellomöhkäleen yli. Myös yläkroppa veuhtomalla lämpimäksi. Härskin näköinen mutta tavattoman kätevä vyölaukku (vielä kerran Hirnakalle kiitokset ideasta!) ja sinne sekä kännykkä että iPod - ensin mainittu siksi, ettei miähen tarvitse motkottaa siitä, mitäs sitten teen kun koikkasen koipeni enkä saa ketään hälytettyä apuun, ja viimeksi mainittu siksi, että ensin mainittussa eivät kuulokkeet tuossa vyölaukussa pysy kunnolla kontaktissa.
Sitten hyvä tovi pähkäilyä siitä, tarvitaanko kuorivaatteita, pipoa, hanskoja tms. lisälämmikettä. Kuoritakki päälle (ihan sutjakasti, huom.!) ja pipo ja hanskat sen taskuun. Lenkkarit jalkaan. Armotonta sykemittarin roplausta - käyttöohjeethan ovat vain nörttejä varten, kyllä normijärjellä varustettu ihminen nyt tarvittavat toiminnot löytää joka humanistin peruskonstilla: painellaan vähän kaikkia nappuloita ja katsotaan mitä tapahtuu... Varmuuden varalta vielä kännykkä ulos vyölaukusta ja Sports Tracker päälle. Sykemittari päälle. Musiikki päälle. Ja eiku baanalle.
Joo, välineurheilua. Ikään kuin ei vain voisi kiskaista verkkareita ja lenkkareita jalkaan ja lähteä lönköttelemään. Mutta niin tai näin, hyvä lenkki palkitsee kyllä kaiken vaivannäön. Ja käytännössä (jos nyt ei itseään loukkaa) jokainen lenkki ON hyvä, vaikka siltä ei aina etukäteen tai juoksun joka hetkenä tuntuisikaan. Itse olen huomannut käyväni dieselillä, eli alan toden teolla nauttia menosta vasta kunnolla vauhtiin päästyäni, ja siihen tarvitaan kyllä useampi kilometri. Mutta vastaavasti sitten ne viimeiset kilometrit menevätkin yleensä aivan hurmoksessa. Välillä tunnen suurta mielihalua juosta kädet levälläni, koska tahtoisin ihan konkreettisesti syleillä koko maailmaa. Olen usein ajatellut, että on kyllä sääli, jos joku ei koskaan löydä sitä Omaa Juttuaan, joka saa aikaan vastaavan euforian; ei se varmasti kaikille ole liikunta, vaan se voi olla vaikka musiikki (tämä toimii minulla myös), käsityö, kirjoittaminen, lukeminen... mikä nyt kellekin toimii, mutta toivottavasti jokainen edes joskus löytäisi sen mikä juuri itselle toimii ja tavoittaisi tuon tunteen!
Tähän loppuun vielä, ikään kuin kiitokseksi kaikille teille, jotka olette sporttispämmin läpi tänne asti jaksaneet kahlata, muutamia makupaloja viime viikonlopun lenkkini varrelta. En sentään juostessani kuvia räpsinyt, mutta ehdin näitä maisemia niin sydämellisesti ihastella (jotain etua siitäkin, ettei jaksa juosta kovin kovaa!) että palasin seuraavana päivänä samalle reitille kameran ja koiran kanssa. Kyllä suomalainen maalaismaisema on kaunis, ja vuodenaikojen vaihtelu on vähintäänkin visuaalinen rikkaus!
(P.S. Lisää tämän saman sarjan otoksia on Pöytälootan puolella.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti