Jostain kumman syystä tunnen useasti tarvetta perustella, miksi harrastan liikuntaa niinkin aktiivisesti kuin harrastan. En tiedä, odottaako tuttavapiirini/lukijakuntani/ulkomaailma muka asialle jonkinlaista selittelyä (en usko), mutta minua kuitenkin kaihertaa epäilys, että harrastustani voidaan pitää jotenkin turhamaisena ja pinnallisena. Ja sitä en soisi.
Eräs kaverini tokaisi taannoin, että "sähän olet jo puoliskosi kohdannut ja lapsesi tehnyt - biologiselta kannaltahan se on ihan yks hailee minkä kokoinen sun persees on!" Hjuu, kyä näin on näreet, ja ihan yhtä lailla yks hailee se peräloosterin malli on minulle myös henkiseltä kannalta. Olen kyllä (kipeästi) tiedostanut jo hyvän aikaa, että tämänikäisen haahkan perään ei raksoilta vihellellä, oli miten tiukassa tikissä tahansa. Ja sitä paitsi olen tähän ikään ehtinyt (kipeästi) ymmärtää myös sen, että kun on siunattu tällaisella naamavärkillä ja varsinkin näin särmikkäällä luonteenlaadulla, ei siitä peräänviheltelystä muutenkaan ole pelkoa. Olen todella onnekas ja onnellinen, että kohdalleni on aikanaan osunut riittävän kieroutuneella naismaulla varustettu herrashenkilö, joka jollain ihmeen kolmannella silmällä ja kuudennella asitilla näkee minussa jotain sellaista, mitä muut eivät näe (en minä itse ainakaan). Ja tämä jokin ei ole millään muotoa sidoksissa vyötärönympärykseeni.
Joten ei. Ihan sydämeni pohjasta, kautta kiven ja kannon ja mörököllin uhalla voin vannoa ja vakuuttaa, että ulkonäkö EI ole se syy, miksi jumpissa ramppaan ja lenkkipolkuja tamppaan. Eikä se syy ole myöskään ikuisen nuoruuden ja/tai kaikkivoipaisuuden tavoittelu. Vaikka toki valehtelisin jos väittäisin, että liikunnan ulkonäkövaikutukset negatiivisia olisivat tai että varsinkaan niitä kiistatta sangen mittavia myönteisiä terveysvaikutuksia pahakseni panisin. Mutta todennäköisesti kuntoilisin ihan yhtä innokkaasti, vaikka noita vaikutuksia ei olisikaan.
Kaikessa yksinkertaisuudessaan asia nyt vain on niin, että minä liikun, koska se on minusta niin mielettömän kivaa! Minä nautin aivan valtavasti siitä rajojeni koettelusta ja itseni ylittämisestä. Se hyvä mieli ilmenee ihan fyysisenä, konkreettisena endorfiinieuforiana. Ja, toki, myös kehityksen havaitseminen tuottaa hyvää mieltä. Kyllä minä senkin voin auliisti myöntää, että äärimmäisen kilpailuhenkisenä ihmisenä en varmaankaan jaksaisi kovin pontevasti harrastaa, jos minkäänlaista edistystä ei tapahtuisi.
Ja joskus tulee vielä lisämotivaatiota ihan hassuistakin jutuista. Kuten nyt uusista pöksyistä. Innostuin mainoksen uhrina minäkin vihdoin ostamaan sellaiset riemunkirjavahkot jumppatrikoot, jollaisia olen jo pitkään ihastellut muiden yllä mutta jotka ovat sitten kaupassa hypisteltyinä kuitenkin tuntuneet liian eksoottisilta, etten sanoisi räävittömiltä, omaan käyttööni. Mutta kun nyt sitten pinkeissä kalsonkeissani sipsuttelin body pumpiin, huomasin katsovani peilikuvaani vielä hieman tavallistakin leveämpi virne naamalla (yleensä tsekkaan peilistä vain tekniikkaa ja asentoja), ja siitä virneestä sain lisäpuhtia itse tekemiseenkin. Kirvoitinpa vieressä pumpanneesta (tosi tiukkakuntoisesta, toim. huom.) leidistä spontaanin "Wow!"-kommentinkin puskettuani ojentajalihasten jenkkipunnerrukset häneltä lainaamallani 10 kg:n levyllä. Ja sen verran narsistinen tyyppi kyllä olen, että tuollaisellakin pikkujutulla oli minulle iso merkitys. Kissa kiitoksella elää...
Liikunta ei todellakaan ole minulle kuin uskonto, en sanoisi edes että elämäntapa. Se kuuluisa mörökölli minut vieköön, jos koskaan kellekään rupean paasaamaan liikunnan välttämättömyydestä! Vinkkejä annan mielelläni pyydettäessä (noh, joskus pyytämättäkin, jos tilanne vaikuttaa sopivalta) - ja voi kuulkaa, niitä surullisenkuuluisia tsemppiklisheitä minulla riittää kyllä sitten loputtomiin! - mutta tuputtamiseen en varmasti sorru. Minä en ollenkaan ymmärrä, miksi jokaisen muka pitäisi harrastaa liikuntaa, jos kerran se ei omalta jutulta tunnu - eihän minuakaan mikään mahti maailmassa saisi villasukkia neulomaan (eikä mielellään edes käyttämään). Elämästä pitää nauttia, ja kukin nauttikoon siitä itselleen luontevimmalla tavalla (normaalin säädyllisyyden ja lakien puitteissa tietenkin)!
...mutta turhamaisuuden ja pinnallisuuden uhallakin kuiskaan silti ihan hiljaa ja hissuksiin, että olen minä tästä ihan pikkuisen ylpeä:
(Siinä määrin, että aion vaihtaa sen Blogger-profiilikuvakseni. Ikään kuin markkeeraamaan sitä Karjalan vaakunan kyynärpäätä nääs.)
2 kommenttia:
KADE. Ei vain tuosta habasta, vaan asenteesta. Mulle liikunta on aina ollut puurtamista. Itsensä ylittäminen jadajada ei kiinnosta, mut pakko liikkua kun ikää tulee vaan koko ajan lisää. Nyt "joudun" pitää parin kuukauden salitauon leikkauksen tähden. Oijoi ku harmittaa :-D
Kiitos, ihanaa kun kommentoit, Ana! Jos se liikunta esim. terveydellisistä syistä kuitenkin on välttämätöntä, niin olisihan se kiva saada sekin pakkopulla maistumaan edes siedettävältä, jos nyt ei suorastaan herkulta. Kannattaa kokeilla kaikenlaisia, vaikka epätodennäköisiltäkin vaikuttavia lajeja (esim. itse en olisi ikuna uskonut, että mm. joogaan perustuva Body Balance voisi olla minun juttuni, mutta nykyään rrrrrakastan sitä). Tai ehkä kiva treenikaveri tai jopa personal trainer voisi tuoda lisää iloa salitreeniin? Tai ehkä minä nyt vain lakkaan lässyttämästä ennen kuin se mörökölli jostain nurkan takaa ilmestyy... ;)
Pikaitsa paranemista leikkauksen jäljiltä kuitenkin - vaikka se sitten merkitsisikin tervetulleen salitauon päättymistä!
Lähetä kommentti