Kriisistä kriisiin

Koska mielialani on viime aikoina ollut erittäin vahvasti tyyppiä "eniten vituttaa kaikki", päätin hemmotella itseäni hieman ostosterapialla.

Tarvitsin silmänympärysvoidetta, ja vanhasta tottumuksesta suuntasin siihen kosmetiikkakauppaan, jossa olen ennenkin käynyt. Jossa olen ennenkin mieleni pahoittanut. Mutta vähänpä olen oppinut. Eikös siellä taas kirkasotsainen myyjätär reippaana tarjonnut minulle tuotetta, joka on tarkoitettu erityisesti juonteiden torjuntaan. Siis ryppyvoidetta!!! Sinä justiinsa vaippaihottumasta päässyt heitukka kehtaat tarjota minulle ryppyvoidetta!!! Näytänkö minä oikeasti joltain ruttua vaille rusinalta häh?!? Mieleni teki rynnätä lähimmän peilin eteen syynäämään silmäkulmiani jollain suurennuslasilla ja/tai purskahtaa parkuun, mutta tyydyin kuitenkin pohdiskelevaan äänensävyyn tiedustelemaan, mahtaako kyseinen tuote auttaa myös tummumiseen ja ajoittaiseen turvotukseen, jotka omasta mielestäni ovat silmänympärysteni suurimpia ongelmia. Ei mahtanut. Otin toista tuotetta. Ja jatkossa muuten saletisti tilaan ökmenttini netistä tai pyydän miäheltä työmatkatuliaisiksi.

Tämä kauhukokemus viimeistään sinetöi päätökseni: kyllä minun ihan ehdottomasti piti käydä ostamassa vielä se yksi jakku, jota olin jo aikaisemmin mallaillut ja makustellut mutta jättänyt kuitenkin vielä toistaiseksi kauppaan. Varmuuden vuoksi vielä sovitin sitä, vaikka toki olinkin täysin vakuuttunut sen ihanuudesta jo ensimmäisellä kokeilukerralla. Tässä liikkeessä sentään myyjätär oli selvästi minua vanhempi. Hän muistikin minut ja jakkuni vielä, ja vaihdoimme pari sanaa siinä sovittelun lomassa (joo, ei se tuntemattomille puhumattomuuskampanjani muutenkaan oikein edisty; sekin vielä kaiken muun päälle, huokaus). Totesin, että jakku kyllä istuu aivan mahtavasti, mutta sen verran niukkalinjainenhan se on, että ei paljon auta pelastusrengasta vyötärölle vuosien mittaan kerätä, tai sitten ei ole vaatteen kestävyydestä ja suhteellisen ajattomasta muotoilusta kyllä iloa. Myyjätär siihen, että "kyllä mä kuule luulen, ettei meille sellaista enää kerry, jos nyt ei jotain ihan ihmeellistä tapahdu..." Siis hetkinen - meille?!? Hän mitä ilmeisimmin niputti minut siis samaan ikäluokkaan kanssaan. Mikä tietysti saattaa pitää paikkansakin, enhän minä hänen ikäänsä tiedä, mutta itse olin ulkonäön perusteella ajatellut hänen olevan ainakin viisi ellei kymmenenkin vuotta minua vanhempi. Näytänkö siis itsekin sen ikäiseltä?!?

Kas kun ei se kodintekstiilikaupan myyjäkin vielä heittänyt torkkupeittoa rahastaessaan jotain osuvaa kaneettia tyyliin "tämän alla sitä kelpaa kolottavia vanhoja luita sitten lepuuttaa päivätorkuilla"...

Olenko minä oikeasti sellainen tosiasioille täysin sokea idiootti, joka tekee itsensä ihan naurunalaiseksi yrittäessään olla - tai siis luullessaan olevansa - jotain mitä ei todellakaan enää ole?!? Miäheni kyllä lohdutti tosi sympaattisesti: "No hei, sä olet nainen. Lähtökohtaisesti sulle kannattaa yrittää myydä ihan mitä tahansa ökykallista tököttiä ja sä todennäköisesti lankeet siihen."

Ägägää. Kyllä taidan kaikesta huolimatta ihan varmuuden vuoksi hautautua sen uuden torkkupeittoni alle turvaan pahalta maailmalta. Tai ainakin akuuteimmalta vitutukselta. Loppuiäkseni. Tai ainakin niin pitkäksi aikaa, että olen jo oikeasti ryppyinen. Eli pariksi tunniksi kai sitten. Ägägää.

P.S. Mutta enhän minä saanut keski-ikäisyystestistäkään kuin 12/20. Tai no, 13, jos se lasketaan Kekkos-vitsiksi, että lapsena minulla oli tapana tehdä "Kekkos-patsaita" laittamalla vain silmälasit koukistetun, paljaan polven alle...