torstai 5. marraskuuta 2015

Kulttuurieroissa rimpuilua

Tämä on minulle vähän kuin laihdutuskuuri monille: Säännöllisesti päätän moiseen ryhtyä, motivaatio on hurja ja tahto luja kuin peruskallio, keinot simppelit ja päämääränä pysyvä elämäntapamuutos eikä vain väliaikainen kokeilu. Ja lopputulos on poikkeuksetta heikohko (miksipä muuten sitä säännöllisesti tarvitsisi yrittääkään).

Minä en siis kuitenkaan nyt tarkoita kilojen karistamista vaan erään häiritsevän luonteenpiirteen koulimista. Tarkoituksena ei ole suitsia herkuttelua - vaan hölötystä.

Jokin aika sitten oli lehdessä juttua siitä, kuinka hämäläismurteet ovat sitä "aidointa" suomen kieltä, koska täällä Suomi-neidon vatsanseudun uumenissa on kautta aikain koettu kaikkein vähiten vieraita vaikutteita. Ja sama pätee kiistatta myös ihmisten luonteenlaatuun. Onhan niitä julkaistu sellaisiakin tutkimuksia, joiden mukaan puheet eri puolilla Suomea asuvien ihmisten erilaisesta perusluonteesta olisivat silkkaa urbaania legendaa, mutta minä kyllä väitän vahvasti vastaan. Totta kai jokainen on yksilö, meitä on joka junaan ja kaikenlaista köpöttelijää sitä jää asemalle jos toisellekin, mutta yleistyksen tasolla olen kyllä todella vakaasti sitä mieltä, että meissä suomalaisissa on valtavia alueellisia eroja - kuten viineissä.

Olen näitä hämäläisten härkäteitä tallannut nyt jo reilusti yli kaksi vuosikymmentä eli yli puolet elämästäni, enkä vieläkään ole täysin päässyt eroon kulttuurisen vierauden tunteesta. Itse asiassa se on vain kasvanut vuosien mittaan. Alun perinhän muutin tänne opiskelemaan, ja yliopistomaailmassa tietenkin oli iloisen kirjavaa väkeä eri puolilta maata. Lisäksi silloinen poikaystäväni (avopuolisoni) oli kotikulmiltani peräisin ja olin muutenkin tiiviisti yhteydessä lapsuudenystäviini, joten kulttuurishokkia ei päässyt syntymään.

Yleisesti ottaen olen toki kotiutunut näille kulmille hyvin, ja varsinkin tamperelaiset olen aina kokenut hyvin leppoisiksi ihmisiksi, jotka eivät pidä itseään millään tapaa turhantärkeinä. Ei kukaan katso nenänvarttaan pitkin, vaikka baaritiskillä suusta lipsahtaisikin "mie". Ollaan vaan niinku että ei tehrä tästä ny numeroo. Mutta siihenpä se kulttuurikuilu juuri repeääkin. Kun me karjalaiset ruukataan tehrä sitä numeroo, milloin mistäkin, oikeastaan vähän kaikesta. Tai ei varsinaisesti tehdä numeroo mutta jutella. Niinku, tiättekste, rupatella, pälätellä, hölötellä, keskustella - pu-hu-a. Joo, ette tiä. On huamattu.

Kun katselen vaatekaupassa vaatteita, kerron tietenkin myyjälle ummet ja lammet siitä, miksi nyt etsiskelen sitä mitä etsiskelen, minkä kanssa olen ajatellut kyseistä vaatekappaletta käyttää, mitä olen viimeksi ostanut ja mistä, mitä olen siitä tykännyt jne. Ammattitaitoisimmat myyjät kestävät puhetulvani hammasta purren ja pitävät pokkansa, kokemattomampien pään päällä kirkuu tosi isolla se ajatuskupla: "Voi helvetti kunpa voisin syöksyä tuonne tiskin taakse piiloon, mutta kai tämäkin nyt on pakko rahastaa!" Jumpassa olen käynyt samalla salilla nyt yhtäjaksoisesti reilut viisi vuotta monta kertaa viikossa, ja tänä aikana yhteensä kolme kanssajumppaajaa on oma-aloitteisesti sanonut minulle jotain. Omat yritykseni rupatella tulevasta/menneestä jumpasta, vaatteista, musiikista, välineistä tms. saavat vastapuolessa useimmiten aikaan epätoivoisen yrityksen sukeltaa sen pikkiriikkisen pukukaapin syövereihin turvaan. Ja voi pojat, mitä pakokauhun ilmeitä olenkaan vuosien saatossa päässyt todistamaan bussipysäkeillä...

Mainittakoon, että olen minä muutaman paikallisen kanssa ihan ystävystynytkin. Ja onhan miähenikin ihan umpihämäläinen - kun aikanaan aloimme seurustella, sukulaiseni totesivat, että hyvin valittu, saatpaha ainakii suunvuoron! - ja ihan hyvin on tämä yhteiselo toiminut. Eli ei näiden erilaisten ominaispiirteiden yhteensovittaminen ihan silkka fyysinen mahdottomuus kuitenkaan ole. Mutta silti, haluaisin niin kovin saada nämä täkäläiset ymmärtämään, että ei kepeä rupattelu tuntemattomankaan kanssa ole vaarallista; en minä suinkaan aio ruveta heille stalkkeriksi enkä kaavaile elinikäistä sydänystävyyttä, vaikka ohimennen pari sanaa tahtoisinkin vaihtaa! Niinno, vastavuoroisesti voisin kai itsekin opetella uskomaan, että eivät nämä ihan kaikki ihmiset minua ehkä kammoksu ja vihaa, vaikka eivät kanssani puhukaan.

Niin tai näin, olkaatten huoleti, hämäläiset kanssaeläjäni! Täten taas kerran pyhästi lupaan ja vannon, etten enää turhan päiten puhu teille! Ainakaan tuntemattomille. Ainakaan ihan kamalan paljon.

 Tällä kertaa aion onnistua!

3 kommenttia:

Tanja kirjoitti...

Erilainen hämäläinen hei...
Äidinäitini suku on poikkeus sääntöön. Sukujuhlissa eräs sanoi miehensä olevan karjalainen ja aina muut luulee toisin päin, kun mies on sitten jäyhempi.
Hyvää tekee vähän ravistella ja haastaa hämäläisiä puhumaan!

Careliana kirjoitti...

Joo, kuten sanottu, yksilöitähän me kaikki olemme. Varmasti on hiljaisiakin karjalaisia (no okei, en tunne yhtäkään, mutta on niitä varmaan silti) ja puheliaita hämäläisiä (tunnen siis ainakin yhden - ja se selittänee myös sen, miksi olen hänen kanssaan ystävystynyt :) ).

Tanja kirjoitti...

Ehkä ne muutamat karjalaispoikkeukset jää vähän jostain syystä pimentoon...
Ja hämäläinen on tyytyväinen, kun täällä suuressa maailmassa on saanut tutustua myös muista maakunnista tulleisiin...jopa turkulaisiin. ;)