Jälkimainingeissa

Joulupukki oli tänä vuonna ihan erityisen taitava. Lahjoja tuli huomattavasti edellisvuosia vähemmän, mutta ne olivat kaikki oikein onnistuneita. Jopa pojan saamat pehmeät paketit olivat ilmeisen mieluisia, koskapa hän puki ne kaikki saman tien ylleen. Eli lopulta hänen aattoillan eleganssiinsa kuuluivat (pienen väännön jälkeen puetut) pyhähousut ja nappipaita, sigamagee kultakirjailtu Simpsons-T-paita, Tapparan fanipaita, Adidas condivo -verkkahousut (ne kauan ja hartaasti himoitut "majut") ja jääkiekkohanskat. Tosin jonkin ajan kuluttua hän luopui kaikista edellä mainituista ja kääriytyi tyytyväisenä uuteen kylpytakkiinsa.

Itse ilahduin melkeinpä eniten yhdestä lahjasta, jota en saanut: Poika kertoi, että hän muisti minun ihastuneen ikihyvikseni bändiin nimeltä Three Days Grace, ja hän olisi halunnut ostaa minulle kyseisen bändin levyn, mutta sitä ei siihen hätään mistään löytynyt. Tykkään tosiaan bändistä ihan hirmusti, ja minusta oli ihan mielettömän ihana ajatus, että poika oli tämän asian muistanut. Mutta kovin mieluinen oli myös se kirja, jonka hän sitten oli pukinkonttiin sujauttanut (Lisbeth Salander -sarjaa jatkava Se mikä ei tapa) - otan yleväksi tavoitteekseni saada sen luettua juhannukseen mennessä.

Yhdet sukulaiset olivat ottaneet ilahduttavan riskin ja valinneet lahjasuklaaksi Budapestia. Olen tietääkseni jotakuinkin ainoa ihminen maailmassa, joka pitää kyseisistä konvehdeista. Oi harmittava takaisku, kun täytyi mussuttaa koko laatikollinen ihan omaan napaan...

Toiset sukulaiset puolestaan lahjoittivat meille keittiöpyyhkeitä. Minusta ne vain ovat ihan liian kauniita kaapinoven sisäpuoleen piilotettaviksi, joten tälläsin ne ruokapöytään. Tekevät mielestäni oikein iloisen, lämpöisen, jouluisen tunnelman - ja mikä tärkeintä, mätsäävät myös The Ränkylään:

(joo, tiedetään, kätevämpi emäntä olisi vaivautunut silittämään ne - mutta hei, joululoma...)

Minun joululomanihan ei tunnetusti liian pitkä ollut. Kapinallisena (lue: laiskana ja rättiväsyneenä) kylläkin venytin sitä vielä tapaninpäivään, mutta sunnuntaista alkaen olen puurtanut työn touhussa. Ei vain tuo työmoottori tunnu ottavan täysiä kierroksia sitten millään. Tänäänkin taas löysin itseni naputtelemasta tyhjänpäiväistä nettipeliä ja hoilaamasta täyttä kurkkua Axl Rosen mukana Oo-ooo-oh sweet child of miiiiineeeeee... Tilanne olisi ehdottomasti vaatinut suklaata, mutta kun joku (yhtään en tunnusta tiedä kuka...) oli ne kaikki Budapestitkin jo ahminut, Geishoista puhumattakaan.

Mutta sitten se iski tajuntaani: Olihan minulla jäljellä vielä se pähkinäsuklaalevy, jonka rakas ihana lapsukaiseni oli kirjan lisäksi minulle lahjoittanut! Oh sweet child of mine!!!

Sen voimalla. Tulta päin, työvuoren läpi ja kohti uutta vuotta.