Long time no see. Enpä voi sanoa, että olisi ikävä ollut...
Jotain minä olen tässä elämässä vahingossa kai oikeinkin tehnyt, tai vähintäänkin ollut oikeassa paikassa oikeaan aikaan, kun olen onnistunut löytämään rinnalleni kerrassaan erinomaisen puolison. Yksi hänen lukuisista hyvistä ominaisuuksistaan on taito hankkia ihan huippuhyviä lahjoja. Esimerkiksi viimeisin syntymäpäivälahjani oli lippu Robert Heleniuksen EM-nyrkkeilyotteluun, hotelliöineen kaikkineen. Se olikin mahtava reissu, ottelussa oli tosi hieno tunnelma, johon eläydyin täysin rinnoin, ja kaiken kruunasi itsensä Robert Heleniuksen bongaaminen hotellin aulassa ennen ottelua. Onhan se melkoinen, Pohjolan Painajainen - mutta tuo oma arkipäiväuneni on kyllä vielä monin verroin melkoisempi.
Hänessäpä saattaa olla vähän meedionkin vikaa. Nimittäin jo viime äitienpäivänä kahvitarjottimeltani löytyi suklaalevyn lisäksi koko perheen lippupaketti nuorten jääkiekon MM-kisojen finaaliin. Siis siihen finaaliin, johon Suomi niin mahtavasti tiensä raivasi. Onhan junnulätkä joka tapauksessa sangen viihdyttävää (tästä asiasta meillä on huomattavan paljon omakohtaista kokemusta!!!), mutta kotijoukkueen mukanaolo tietenkin räjäytti lahjan arvon ihan omiin sfääreihinsä. Saatoin ehkä ihan pikkuisen Facebookissakin leuhkia tällä asialla, ja sainkin osakseni asiaankuuluvan määrän tykkäyksiä ynnä muita ihailun ilmauksia.
Vaan Murphyn laki se on armoton.
Pitkän jaanaamisen ja pähkäilemisen jälkeen päätimme, että emme lähde Helsinkiin pronssiottelua katsomaan, vaikka lippumme olisivat siihenkin oikeuttaneet. Olemme tässä viime aikoina viettäneet sen verran monta jäähallikuolemaa (viimeksi männä viikonloppuna vaatimattoman 11-tuntisen talkoorupeaman pojan joukkueen järjestämässä turnauksessa), että päätimme tällä kertaa tehdä vain täsmäiskun finaaliin.
Tämä oli onni onnettomuudessa.
Poika oli pitkin päivää valitellut vähän vatsakipua ja heikkoa oloa, mutta olimme panneet sen osittain rankan turnauksen aiheuttaman väsymyksen ja toisaalta innokkaan finaalin odottelun piikkiin. Totuus paljastui siinä vaiheessa, kun olimme juuri ruvenneet pikkuhiljaa valmistelemaan lähtöä: Yrjöhän se, kuka muu muka. En edes muista, milloin meillä viimeksi olisi vatsatautia talossa ollutkaan. Nyt on. Kaikista maailman päivistä juuri tänään se sitten iski. Ajoitushan ei olisi voinut nasakammin osua - paitsi jos olisimme ehtineet jo tien päälle tai peräti halliin asti, ennen kuin oireilu alkoi.
Karma on ihan biatch. Mitäs menin sillä lailla leijumaan ja julkisesti leveilemään. Kel onni on se onnen kätkeköön tai muuten mörökölli vie. Siitäs sain, kun en vieläkään osaa olla kunnon hämäläinen. Pitikö ny tehrä taas numeroo, nih, pitikö.
Minkäs näille mahtaa, pöpöt ovat ihmistä vahvempi luonnonvoima. Eikä tämä nyt mikään täyskatastrofi ole. Miäs löysi minun ja pojan lipuille helposti ottajat, ja me voimme pojan kanssa katsoa matsin telkkarista. Poikakin on jo kömpinyt ylös kylppärin lattialta, ja kuulemma tuntuu jo siltä kuin vesi pysyisi sisällä. Sohvat ovat pehmeät ja takka huokuu lämpöä.
Enää ei tarvitse kuin nuorten leijonien lauman hoitaa voitto kotiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti