sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Kun meikämamma lampun osti

Minun nuoruudessani oli tasan yhdenlaisia lamppuja. Tai no, kahdenlaisia: 40- ja 60-wattisia, mutta nekin sopivat kyllä yhtä lailla kaikkiin valaisimiin.

Kyllä oli ennen kaikki asiat paremmin.

Nykyään joka halvatun tuikkuun tarvitaan erilainen polttimo. On lediä ja halogeeniä ja E-koodia ja GU-arvoa ja lumeneita ja ties mitä hieroglyfejä paketin kyljessä. Päällisin puolin ihan identtisiltä näyttävät lamput ovatkin kiinni ihan erilaisissa kannoissa. Ja joka halvatun tuikkuun pitää saada just oikeanlaisella kannalla varustettu lamppu, muuten ei valkeus tule, ei.

Arrrrrgghhh.

Ja sitä paitsi, huikeista lupauksista huolimatta nämä nykylamput eivät myöskään kestä kuin pari hassua ohikiitävää hetkeä, ennen kuin pimenevät. Ainakin meillä saa ihan yhtenään olla lamppuja vaihtamassa. Ja 80 % lampuistamme on sellaisia, joita ei tämän naisen logiikalla vaihdeta. Vanhan hyvän ajan kierrekantojen kanssa minä vielä juuri ja juuri pärjään, mutta ne pistoketyyppiset halogeenit yms. kummajaiset menevät korkealta ja kovaa minun ymmärryskykyni ja sorminäppäryyteni yli.

Arrrrrgghhh.

Lähdinpä tänään sitten taas lamppuja ostamaan, kun keittiössä alettiin olla jo melkein pelkän jääkaapin ja liesituulettimen valon varassa. Olin sentäs fiksuna jättänyt yhden vanhan lampun rasian malliksi, että osaisin ostaa oikeanlaisia. Päätin samalla reissulla myös viedä lehdet, pahvit ja pari kassillista vanhoja vaatteita kierrätykseen, kun kierrätyspiste kerran samalla parkkiksella sijaitsee.

Roskapussi tulvi. Pyysin poikaa viemään sen. Vastaukseksi sain sen esiteinin yleisimmän ajanmääreen, ihan kohta. Miäs hermostui ja vei ne roskat. Motkotin miähelle, ettei lapsi ikinä opi ottamaan vastuuta, jos kaikki lopulta tehdään hänen puolestaan, kun vain tarpeeksi kauan vetkuttaa.

Miäs mainitsi, että toisenkinlaiset lamput olivat lopussa, hänellä oli tallessa palanen sellaisen rasiaa. Sijoitin sen palasen käsilaukkuuni ja köijäsin lehdet, paperit ja vaatteet ovensuuhun odottamaan. Lähdin hakemaan sitä itse tallettamaani lampunrasiaa. En löytänyt sitä mistään. Räjähdin raivoamaan miähelle siitä, että hän oli pannut sen roskiin kysymättä minulta ensin ("Minulla ei ole tapana jättää roskia pöydälle. Jos minun jäljiltäni on pöydällä jotain roskaksi luokiteltavaa, sille on varmasti hyvä syy!!!").

Edelleen raivokkaasti jupisten kiskoin takin ylleni ja kengät jalkaani ja päätin yrittää sokkona arvata, millainen sen lampun pitikään olla. Eteisessä tajusin, etten ollut meikannut enkä kammannut tukkaani. Minulla ei ole tapana normiarjessa kovin paksulla telalla pärstääni paklata, mutta myöskään ihan suoraan riihenseinästä sängystä repäistynä en suostu ihmisten ilmoille - edes lähikauppaan - lähtemään. Riisuin kengät ja kampasin naamani, toppatakki yllä edelleen. Puin kengät uudelleen. Tajusin ottaneeni väärän käsilaukun. Ja kyllä, olen juuri niin typerä ja turhamainen, etten myöskään suostu ihmisten ilmoille - edes lähikauppaan - lähtemään, jos kenkäni ja käsilaukkuni eivät mätsää. Riisuin kengät hakeakseni toisen käsilaukun. Sitä kaapista kaivellessani huomasin sen tyhjän lamppurasian - olin unohtanut sen naulakon päälle rahapussia ottaessani. Ohohuppista. Suoritin hieman nöyrtymistä, anteeksipyytelyä ja matelua miähen edessä.

Lopulta, yli puoli tuntia sen jälkeen, kun olin alun perin pukenut toppatakin ylleni, pääsin matkaan. Vein kierrätyskamat kierrätykseen ja lampsin lamppuhyllylle. Löysin rasiani mukaiset lamput. Tajusin jättäneeni sen miähen antaman rasianpalasen siihen toiseen käsilaukkuun. Latelin suunnilleen koko kirosana-arsenaalini, ennen kuin suoritin vaihteeksi hieman nöyrtymistä, anteeksipyytelyä ja matelua ja soitin miähelle. Hän kaivoi sen muistilapun esiin ja kertoi tarvittavat avainluvut.

Tätä se sitten on, kun on sitä melskaa. Kauhealla häslingillä ja kiukulla pusketaan joka suuntaan, eikä missään tekemisessä ole ajatus mukana. Huokaus. Mutta nyt on sentään kämpässä valoisaa.

Ja joulutunnelmakin leviää pikkuhiljaa pitkin nurkkia. Ja mistäs muustakaan kuin The Viinilaatikosta alkaen:


En se minä ollut, se oli Pirkka... Nimittäin Pirkka-lehteä pläräillessäni bongasin jostain nurkasta tämän koristeluidean: "Ota ränkyläisin oksa, jonka löydät, ja koristele siitä joulupuu." Ja kun syysmyrsky oli sopivasti heittänyt ihan postilaatikollemme tuollaisen erittäin ränkyläisen oksan, niin siitähän se ajatus sitten taas lähti... Löytyipähän vihdoin käyttöä noille led-tuikuillekin, jotka ovat jo vuosia odotelleet laatikonpohjalla tositoimiin pääsyä. Omasta mielestäni koristeesta tuli oikeasti aika hieno, vaikka kuva (typerine akvaarion heijastuksineen) ei ehkä ihan teekään sille täyttä oikeutta.

Valoisaa mieltä itse kullekin!

2 kommenttia:

Kimmo Kakko kirjoitti...

Niin siis huomiona vain tuohon ettei lamput kestä vaikka luvataan: Kyllä lamput kestää mutta valaisimet jo A) eivät kestä, tai B) rikkovat lamput jolloin vika ei ole lampussa.
Vai?-kö?

Careliana kirjoitti...

Pitää muuten varmaankin paikkansa tuo! Meilläkin tiuhin lampunvaihtoväli on niissä valaisimissa, jotka jäivät tähän taloon edellisten asukkaiden jäljiltä saatteella "niissä on sen verran omintakeiset liitännät, että ei uskalleta edes yrittää irrottaa niitä katosta". Hmmmjoo, ehkä voisi pyytää sähkömies-naapuria joskus vilkaisemaan niitä...