lauantai 20. helmikuuta 2016

Homma etenee

Ensimmäinen remonttiviikko on mennyt yllättävänkin kivuttomasti. Lisähaasteensa logistiikkaan toi se, että miäs oli koko viikon työmatkalla, eli minun täytyi sovittaa omat jumppasalikäyntini (jotka tällä kertaa olivat käytännössä pakollisia peseytymismahdollisuuden takia) pojan treeneihin (jotka niin ikään olivat käytännössä pakollisia, samaisesta syystä), mutta hyvin onnistuimme sompailemaan.

Itse remontin teko ei ihan ensimmäisten meluisten vaiheiden jälkeen ole juurikaan meitä vaivannut. Talomme pohjapiirustus on juuri tätä tarkoitusta ajatellen hyvin kätevä: kylppäri ja kodinhoitohuone sijaitsevat talon perällä, minne pääsee kulkemaan suoraan takaovesta, ja kun keittiön ja kodinhoitohuoneen välinen ovi vain on kiinni, remonttialue on kokonaan eristetty muusta talosta. Näin ollen remontoijat ovat päässeet kulkemaan ja kuljettelemaan tavaroita sisään ja ulos aivan omaan tahtiinsa, minun tai koiran olemisiin tai tekemisiin mitenkään vaikuttamatta.

Tällä hetkellä on edetty jo tällaiseen vaiheeseen:






Hieman minua jo meinasi alkaa hirvittää, että onko tuo tehosteseinä sittenkin liian kirjava, tuliko tehtyä virhearviointi laattoja valitessa, enkö sittenkään ihan hahmottanut, miltä tuo laattamalli näyttää noinkin suurena pintana... Uskoisin kuitenkin, että ihan hyvin se kokonaisuutena sitten toimii, kun kaikki muut seinäpinnat ovat valkoiset ja lattiakin yksivärinen (tummanharmaa). Myös pojan näkemys oli kannustava (ja hilpeä):

Poika: Ei oo liian kirjava!
Minä: Niinno, onhan meillä kaikissa muissakin huoneissa yksi tehosteseinä, ja nekin ovat tosi kivoja. Sitä paitsi kyllä tuo jotenkin niinku kuvastaa meitä perheenäkin paremmin kuin sellainen kovin harmoninen yksivärinen. Toi on kuitenkin niinku että...
Poika: ...niinku että välillä on hyviä päiviä ja välillä sitten huonoja.

Niinno, itse olin ajatellut enemmänkin sen suuntaisesti, että me olemme kuitenkin suhteellisen eläväistä sorttia, vähän kuten tuo pintakin, mutta voihan sen noinkin nähdä.

Tänään onkin sitten ollut sellainen yhdenlainen päivä...

Heräsin kellon soittoon yhdeksältä, mutta jäin vielä sänkyyn köllöttelemään ja kyhnyttelemään koiraa. Koira siitä sitten siirtyi asunnon puolelle, mutta ei se kuitenkaan tuntunut lenkille hinkuvan, joten venyttelin kaikessa rauhassa. Sitten aloin ihmetellä asunnosta kuuluvia kummallisia ääniä ja kömmin katsomaan, mitä se koira oikein puuhaa. Mutta eivät ne äänet olleet peräisin koirasta - vaan remonttimieshän se siellä lappoi laattoja seinään hyväntuulisesti vihellellen. Hän oli kyllä ihan erikseen kysynyt, sopisiko hänen tulla lauantainakin jatkamaan urakkaansa, ja toivotin hänet tervetulleeksi, kunhan ei lauantailisää laskuta eikä nyt ihan kahdeksan aikaan ilmaannu. No, yhdeksän maissa hän oli kuulemma ilmaantunut, tullut takaovesta sisään omalla avaimellaan, sekoittanut laattalaastin varmuuden vuoksi ulkosalla ja ryhtynyt sitten toimeen.

Onpa hyvä vahtikoira meillä! Kyllä se tiellä ajavia autoja ja lintulaudan talitinttejä tarvittaessa räkyttää kitapurjeet lepattaen, mutta kotiin saa kyllä vieras mies kävellä kaikessa rauhassa sisään seiniä kopistelemaan ilman, että elikko korvaansa lotkauttaa...

Pojalla oli jääkiekkopeli hieman etäämmällä. Olin pitkin hampain suostunut autosuunnistamaan hänet sinne, kun ei kerran vaihtoehtojakaan ollut. Jo edellisenä iltana olin katsonut kartasta (vaikkakin minä ja kartta samassa virkkeessä ovat yleensä niitä kuuluisia viimeisiä sanoja), että reitti näytti hyvin suoraviivaiselta: isoa tietä ihan melkein perille asti, noin tunnin matka.

Riittävän hyvissä ajoin pakkasin junskarin ja varusteet autoon, käynnistin sen ja virittelin navigaattorin päälle. Sillä välin, kun puhelin etsi satelliittiyhteyttä, auto alkoikin kilkuttaa ja vilkuttaa punaista varoitusvaloa: jäähdytysneste lopussa. Taas. Sama vaiva oli korjattu noin kuukausi sitten, eli selvästikin siellä on jossain vuoto. Koska (kuten vakilukijat hyvin muistanevat) automekaniikka ei ihan vahvinta osaamisaluettani ole, katsoin viisaimmaksi siirtää junskarin ja varusteet toiseen autoon ja ottaa uuden starttiyrityksen.

Nyt pääsimmekin matkaan ja ajelimme kaikessa rauhassa sitä isoa tietä aikamme, kunnes navigaattori alkoi antaa lisäohjeita. Ja ennen pitkää löysimme itsemme jostain peltojen keskeltä, missä nyt ei mitenkään voi sijaita jäähallia, ei edes pienellä maalaispaikkakunnalla. Valehtelisin jos väittäisin, että pysyin tilanteessa harmonisen yksivärisen kylppärinlaatoituksen kaltaisena... Otimme käyttöön toisen navigaattorin (pojan puhelimesta), ja se opastikin meidät takaisin sivistyksen pariin - johonkin hiivatin nakkikioskille. Ei jäähallille. Mieliala oli edelleen hyvin vahvasti sen tehosteseinän mukainen. Palasimme taas minun puhelimeni navigaattorin pakeille. Tällä kertaa se löysi kyllä paikkaan, jossa jäähallin olisi kaiken logiikan mukaan kuulunut sijaita. Paikalla oli n. viiden auton parkkipaikka ja kyltti "jäähallin kahvion aukioloajat" - mutta ei varsinaista viitettä siihen, missä tarkalleen se itse jäähalli oli. Ja koska olimme tässä vaiheessa jo inasen myöhässä, ei pojan joukkuekavereitakaan ollut näkyvissä vinkkinä siitä, että olimme oikeassa paikassa. Lähdimme kuitenkin varusteinemme sompailemaan ja löysimme kuin löysimmekin lopulta oikeaan paikkaan.

Onneksi pojan joukkue sentään voitti tiukan kamppailun kovatasoista vastustajaa vastaan, että sen puoleen ei ihan hukkareissu ollut. Lounastimme Subwayssa, koska keittiömme ei edelleenkään ole kovin kutsuvassa tilassa - varsinkaan, kun nyt näyttää vahvasti siltä, että myös liesituuletin on sanonut sopimuksensa irti tähän samaan saumaan.

Kun viimein saavuimme takaisin kotiin (eksymättä edes matkalla!), oli jo melkein sellainen olo, että kyllä tässä elämä voittaa. Koiran ulkoilutusta lukuun ottamatta ainoana suunnitelmana oli paiskata ahteri sohvaan ja olla irrottamatta sitä siitä enää koko loppuiltana... Minä keitin itselleni mielestäni oikein ansaitun kupillisen kahvia ja istuin tähän blogin ääreen, poika halusi lämmittää kaurapussin kipeytynyttä selkäänsä hoitamaan.

Kilin-kolin-räksis-paiskis-poks.

Mikron kupu oli juuttunut kiinni aluslautaseen. Sitä irrottaessaan poika tuli tempaisseeksi sen aluslautasen lattialle. Se oli lasia. Paino sanalla oli. Siinä meni vähän niinku sitte se viimeinenkin ruoanlaittoväline tästä huushollista...

Jos nyt hakemalla hakee hyviä puolia tästäkin päivästä, niin ainakin se on vahvistanut sitä näkemystä, että oikein hyvät laatat tuli kylppäriin valittua. Just meidän näköiset.

Ei kommentteja: