maanantai 22. helmikuuta 2016

Oppia ja oppimista

Elämää esiteinin kanssa, osa ihan tarpeeksi mones: Poika valmistautuu kokeisiin.

Kokeisiin valmistautuminen aloitetaan 3-4 päivää etukäteen. Se noudattaa hyvinkin vakiintunutta kaavaa: Käsken pojan panna iPadin pois, tarttua kirjaan ja lukea koealuetta. "No en tasan varmana lue yhtään mitään!" poika karjaisee (lisää valinnainen määrä valinnaisia kirosanoja valinnaisiin väleihin), painelee omaan huoneeseensa - mahdollisesti heittää matkalla pari tavaraa lattialle, jos käsiin osuu jotain, mikä ei ihan säpäleiksi hajoa - ja paiskaa oven kiinni niin, että taulut seinillä heiluvat. Parin minuutin kuluttua hän kömpii esiin kirja kädessään ja mutisee: "No voin mä lukee."

Se on miespuolinen. Se ei tee mitään siksi, että äiti kehottaa, vaan kaiken pitää olla (olevinaan) hänen oma ideansa.

Jonkin ajan kuluttua poika ilmoittaa lukeneensa koealueen ja osaavansa kaiken. Kyselen häneltä aiheesta. Yleensä hän osaa vastata noin puoleen kysymyksistä. Totean, että oikein hyvä alku, jatkamme tästä. Ja niin jatkammekin, toistamalla em. koreografian x + n kertaa. Joka kierroksella oikeiden vastausten määrä kasvaa kohisten.

Jossain vaiheessa aloin kiinnittää huomiota siihen, että poika käyttää vastauksissaan aivan sanasta sanaan samoja ilmaisuja kuin oppikirjassa on. Tämä tuntui minusta häkellyttävän tutulta ilmiöltä. "Ettei vain sinulla sattumoisin olisi valokuvamuisti?" kysäisin. Ja oikeaan osuin.

Se on äitinsä poika. Se oppii ja muistaa asioita juuri samalla tavalla kuin minäkin - ja eri tavalla kuin todennäköisesti useimmat muut. Esimerkiksi vieraan kielen sanoja kerrattaessa tyypillinen vastaus on "No se on se vasemman sarakkeen neljäs sana, sitä ennen on xxxx ja sen jälkeen on yyyy, mutta piru kun just sen sanan kohta on mun muistikuvassa sumeana!" Joku voisi pitää moista ihme kikkailuna tai kuittailuna, mutta minä niin tajuan, miltä tuo tuntuu!

Valitettavasti tähän minun oppimistyyliini, joka mitä ilmeisimmin siis on periytynyt myös pojalle, liittyy myös juurikin tuo edellä kuvattu piirre, että pänttääminen on ihan tervan juontia. En minäkään ikinä ole kokenut omaksi jutukseni oppia/opiskella lukemalla - minä opin kokemalla, oivaltamalla, keskustelemalla, soveltamalla... mutta en tekstiä tankkaamalla. Peruskouluaikoina pelastuksekseni koitui tämä pelottavan hyvä muistini, jonka ansiosta pystyin tunnilla kuulemiani asioita rääpimään mieleni sopukoista koepaperille aina suunnilleen sen yhdeksikön edestä. Lukiossa täytyi jo ihan oikeasti yrittää jotain lukeakin, mutta missään vaiheessa en sitä puuhaa kyllä omakseni ottanut, kunhan nyt koikkelehdin miten kuten siitä mistä aita oli tarpeeksi matalalla. Ja suunnilleen yhteiskuntakelpoinenhan minusta sentään on silläkin konstilla tullut.

Onneksi pojasta on polvi edes vähän parantunut. Vaikka se kokeisiin lukeminen tosiaan on melkoista tahtojen tanssia, niin jossain sen pyörteissä poika kuitenkin tulee lukeneeksi. Ja oppineeksi. Ja tulenpa minäkin siinä sivussa tietysti perehtyneeksi niihin koealueisiin aika syvällisesti - parempi myöhään kuin ei silloinkaan, tai jotain...

Ja sitten se soittaa koulun pihasta - ei malta odottaa sitä viiden minuutin matkaa kotiin asti vaan haluaa kertoa uutisensa heti: "Äiti mä sain siitä kokeesta kympin!" Ja minä kuulen, kuinka sen kasvot loistavat. Ja unohdan siinä silmänräpäyksessä ikinä kuulleeni sen suusta yhtäkään kirosanaa. Ja olen haljeta onnesta. En siksi, että lapseni on saanut kokeesta kympin, vaan siksi, että lapseni on niin ilmiselvän onnellinen ja itse tyytyväinen itseensä.

Minun lapseni.

2 kommenttia:

Ana kirjoitti...

Mul on vähän samaa, valokuvamuistia. Ei kylläkään tarpeeksi täydellisena että siitä ois mitään hyötyä, mutta muistan huomanneeni sen just noissa kouluhommissa sata vuotta sitten.

Careliana kirjoitti...

Kiva kuulla, että muillakin on samanlainen muistamistyyli! Kai sitä muistia ja oppimiskykyä voisi oman oppimistapansa sisällä parantaa, on siihen varmaan jotain ihan tutkittuja ja testattuja konstejakin - mutta ensin pitäisi vain olla *halua ja intoa* siihen puuhaan. Itse olen ainakin hyvin vahvasti sitä mieltä, että minä olen mitä olen ja opin mitä opin ja jos se ei riitä niin mietitään sitten, tarttisko tehrä jotain. Toistaiseksi on riittänyt, mutta varmaan täytyy taas oppimisrintamalla vähän terästäytyä, jos ja kun meinaan sitä väitöskirjaa kyhätä.

Ja hei, erityisen kiva kun kommentoit, kiitos kovasti!