Maailman huonoimman bändin parhautta

Niin, tiedän kyllä, että Nickelback on moneen kertaan valittu maailman huonoimmaksi bändiksi. Ja jokaisen, joka on musiikista jotain ymmärtävinään, kuuluu ainakin virallisesti väittää inhoavansa sitä. Minä väittäisin lukeutuvani kategoriaan "musiikista jotain ymmärtävät" - mutta väitän myös, että hyvän musiikin tunnistaa ihan jokainen. Omasta mielestään hyvän. Ei taiteen kohdalla "hyvä" ole absoluuttinen, objektiivinen käsite vaan täysin henkilökohtainen valinta, makuasia. Eikä tässä asiassa ole vääriä valintoja.

Ja minä tykkään Nickelbackista ihan hirmusti. Niin hirmusti, että uskallan sanoa sen ihan ääneenkin enkä ymmärrä edes hävetä. Nih kerta.

Bändinhän piti esiintyä Suomessa jo viime syksynä. Olimme varanneet koko perheelle liput tälle keikalle, ja petyimme kaikki syvästi, kun tilaisuus jouduttiin perumaan laulaja Chad Kroegerin kurkkuongelmien vuoksi. Tämähän ei sinänsä mikään maailmanihme ollut, ottaen huomioon Chadin laulutavan - eihän se tosiaankaan äänenmuodostuksen oppikirjojen mukaan mene, mutta juuri siksi se onkin niin ihana. Olen joskus todennutkin, että minun puolestani Nickelback voisi vetää vaikka hämähämähäkkiä - kun Chad vain avaa suunsa, meikämamman nailonit pyörähtävät pari kierrosta jaloissa.

Tänä syksynä otettiin uusi yritys, ja johan pelitti! Nickelback avasi Euroopan-kiertueensa Helsingissä oikein mallikkaasti. Chadin ääni kulki ongelmitta ja bändistä välittyi sangen vilpittömän oloinen tekemisen ilo. Mainittakoon lisäksi, että Chad Kroeger lukeutuu näköjään niihin ihmisiin, joita vuodet kohtelevat suorastaan hemmotellen. Olen aiemmin ollut sitä mieltä, että kyseinen herra on ilo yksinomaan korvalle, ei niinkään silmälle, mutta tässähän joutuu jo tätäkin mielipidettään tarkistamaan...

Mitään ihmeellistä keikkaan ei kuulunut. Bändi soitti, Chad lauloi, videoscreenillä pyöri lähinnä kuvaa lavalta, välillä satunnaisia taustavideoita. Biisien välillä Chad lörpötteli yleisölle ja bändikavereilleen ajoittain melko levottomiakin juttuja, mutta parhaimmillaan nämä välispiikit menivät ihan kohtalaisesta stand up -viihteestä.

Ei mitään ihmeellistä vaan ihan yksinkertaista mahtavuutta!

Soittolista ei ollut loputtoman pitkä ja sillekin mahtui myös jokunen minulle vieraampi cover-biisi, joten monta suosikkibiisiä jäi soittamattakin. Mutta monen monta suosikkia soitettiinkin. Itselleni illan kirkkaimpia helmiä olivat ehkä Too Bad, Far Away, Someday (joka vain on Nickelbackin biiseistä se minulle rakkain, en edes itse tiedä miksi) ja ryminä-osastosta illan viimeinen veto Burn It to the Ground. Ja sigamageita olivat kaikki muutkin. En oikeasti muista, milloin viimeksi jokin on iskenyt niin syvälle sieluni ytimeen, että alkaa melkein itkettää! (Joo, minä ja muut keikkalavan ympärillä kyynelehtivät teinityttöset...) Ja omaa loistofiilistäni kohensi vielä entisestään se, kun kuulin poikani laulavan täysin palkein vieressäni. Hän on siinä iässä, että hänen kuuluu luukuttaa matontamppaus"musiikkia" bassot kaakossa niin, että peilit säröilevät, mutta oli ihanaa huomata, että kyllä se äidinkin kalkkismusa vielä uppoaa (kun ei kukaan jolla on väliä ole näkemässä).

Haters gonna hate. Makunsa kullakin, kaikkein ei tarvitse tykätä samoista asioista. Mutta minä tykkäsin tästä keikasta. Ihan järjettömän paljon!!!