perjantai 26. elokuuta 2016

Nyt on aikaa

Otsikko on olevinaan nokkelakin sanaleikki, joka viittaa tähän:





Minä olen niitä ihmisiä, joiden täytyy aina tietää, mitä kello on. Minä nukunkin kello kädessä, vaikka tarvittaisiinkin jotakuinkin kaappikellon kokoinen taulu, jotta yöllä havahtuessani ilman rillejä siitä mitään selvää saisin. Olen ajatellut, että jos joutuisin johonkin Big Brother -talon kaltaiseen eristettyyn ympäristöön, pahinta tilanteessa olisi minulle se, etten tietäisi kellonaikaa. Tulisin hulluksi vartissa. Paitsi ettenhän tietäisi, milloin se vartti on kulunut. Ägägää!!!

Jokin aika sitten huomasin kelloni pysähtyneen, paristo oli varmaan loppunut. Samalla tajusin, että kello on itse asiassa saattanut olla pysähtyneenä ties kuinka kauan - en edes muistanut, milloin viimeksi olin oikeasti katsonut siitä aikaa. Tästä päättelin, että ehkä en enää olekaan niitä ihmisiä, joiden täytyy aina tietää, mitä kello on. Tai sitten nykyään ympäristössä vain on kelloja niin tiuhassa, ettei sellaista tarvitse enää ranteessa kantaakaan.

Sitä paitsi olin joka tapauksessa aika kyllästynyt siihen kellooni, se oli yli kymmenen vuotta vanhakin. Olin kyllä jo miettinytkin, että monet firmathan lahjoittavat työntekijöilleen kellon kiitokseksi pitkästä palveluksesta. No minähän olin oman firmani palveluksessa reilusti yli kymmenen vuotta, mutta eipä mitään uusia aikarautoja työpisteellä näkynyt. Liekö firman omistaja saita vai muuten vain ikävä ihminen...

Jonkin aikaa sitten kuljeskelin ilman kelloa ja kokeilin, onnistuisiko sellainen elämä. Lopulta kuitenkin päädyin siihen lopputulokseen, että ei se oikein onnistu. Täällä kotona kyllä pärjää, mutta työpaikalla (nyt kun minulla tosiaan sellainenkin on!) ei voi mitenkään olla varma, onko jokaisessa luokka- ja kokoushuoneessa kello ja jos on, saanko näköyhteyden siihen. Kännykkää ei ole tapana kuljettaa mukana tilanteissa, joissa en siihen kuitenkaan voisi puhua, ja onhan se nyt huomattavan noloa kokouksessa kuikuilla selkäranka spiraalilla takaseinältä, jokohan se jaarittelu kohta loppuisi - on paljon poliittisesti korrektimpaa vilkuilla vain vaivihkaa rannettaan pöydänreunan suojissa. Tai siis, köh, pois se minusta, että kokouksissa pitkästyisin. Mutta olisihan se sentään hirveää, jos joskus vaikka pitäisin oppituntia ihan loputtomiin, kun en tietäisi, milloin opiskelijat saa päästää lähtemään (jotenkin epäilen, että tällaisen tilanteen tullen minua kyllä informoitaisiin ajankohdasta hyvinkin tehokkaasti).

Päätin siis ostaa uuden kellon. Paitsi että en millään onnistunut raivaamaan aikatauluuni sellaista rakoa, että olisin ehtinyt kellokaupoille. Koska uudenkin kellon oletettava käyttöaika on toistakymmentä vuotta, ei sitä nyt ihan äkkipäiten kannata ostaa huitaista. Ironista, vai mitä: ei ole aikaa ostaa aikaa!

Mutta siis, kuten kuvasta näkyy, tänään vihdoin oli sitä aikaa ja nyt on aikaa taas ranteessakin. Olen valintaani oikein tyytyväinen: ihan peruskello, nahkaranneke (edellisessä oli metallinen, halusin vaihtelua), iso ja selkeä kellotaulu (koska ikänäkö, huoh), kohtuuhinta. Ja se löytyikin loppujen lopuksi aika nopeasti, jo toisesta kaupasta, missä kävin. Jäipä sitten aikaa shoppailla myös jumppatoppi, alusvaatteita, silmänympärysvoidetta... ruokaa viikonlopuksi.

Yksi vika tuossa uudessa kellossa kyllä on: se vain näyttää aikaa, ei tee sitä lisää.



Sarjassamme elämän tiukkoja valintoja:pitkään hinkumani uusi, ihana lelu, jonka Maailman Mahtavin Puoliso ihanana yllätyksenä oli minulle poistomyynnistä ostanut, versus tieteellisen kirjallisuuden lukeminen, artikkelin ja esseen kirjoittaminen. Ä-gä-gäääää!!!

Ei kommentteja: