sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Linnanneitona

Mummini täytti huisat 95 vuotta, ja tätä todella kunnioitettavaa merkkipäivää juhlistamaan kokoontui koko "valtaisa" klaanimme: mummin lapset eli isäni ja tätini (puolisoineen) ja lapsenlapset eli minä ja kaksi serkkuani. Ei tarvittu laajakulmaobjektiivia perhekuvan ottamiseen, ei - mutta eipä toisaalta tarvittu myöskään infrapunakameraa aistimaan sitä suurta, vilpitöntä lämpöä, joka tapaamisestamme huokui. Matriarkka itse ei kylläkään tunnistanut meistä kuin isäni, joka ainoana paikkakunnalla asuvana käy häntä viikoittain katsomassa, ja häntäkin mummi luuli enimmän aikaa omaksi isäkseen. Meidän muiden hän uskoi olevan työtovereitaan kuuluisasta Imatran Valtionhotellista, jossa hän aikanaan teki koko työuransa tarjoilijana. Jokaiselta vuorollaan hän tenttasi: "Mitäs sie teet Valtionhotellissa?" - ja jokainen vuorollaan vastasi ihan vain nukkuvansa siellä.

Siellä me nimittäin tosiaan yövyimme, Valtionhotellissa, joka on todellakin ansainnut arvonimensä Suomen kauneimpana rakennuksena.


Minä olin liikenteessä ilman perhettäni, koska pojan jääkiekkosarjan pelikalenterissa ei valitettavasti ollut synttäreiden mentävää aukkoa. Saavuin kaupunkiin jo perjantaina, jotta sain viettää yhden ylimääräisen illan laatuaikaa isäni kanssa Kun mukavan rupattelutuokion päätteeksi tein lähtöä hotellille, isin puoliso mainitsi, että siellä hotellin kellariravintolassa on sitten livemusiikkia näin viikonloppuisin. Vastasin täysin spontaanisti, että ei se mitään, minun huoneeni on siellä modernimman siiven peränurkassa, eivät ne äänet minua varmasti yhtään häiritse. Vasta hetken kuluttua tajusin uusäidin itse asiassa tarkoittaneen, että voisin mennä kuuntelemaan sitä musiikkia sinne baariin. Sarjassamme hetkiä, joina keski-ikä totta totisesti istui harteilla koko painollaan ja nauroi erittäin räkäisesti suoraan korvaan! Hihittelin sen mukana, suuntasin hotellihuoneeseeni, sonnustauduin pyjamaan, avasin pussillisen pähkinöitä ja kömmin vällyihin katsomaan Vain elämää.

Aamulla ehdin ennen juhlia nautiskella vielä hotellin kylpyläosaston antimista. Vaatimatonhan se kylpyläpuoli on: tavallinen sauna ja höyrysauna, kolmella vedolla päästä päähän uitava uima-allas ja pikkuinen poreallas - mutta kun paikalla ei ollut ketään muita vaan sain nämä kaikki fasiliteetit ihan omaan käyttööni, vaikutelma oli ihanan ylellinen. Tunsin olevani kuin mikäkin linnanneito lojuessani saunan lauteilla ja lilluessani poreissa ihan meritähtenä.

Mummin juhlan kunniaksi oli hoitokodissa laitettu pöytä koreaksi, ja päivänsankari istui valmiina pöydän ääressä meitä odottamassa. Kun hän näki laumamme ja tajusi meidän olevan häntä varten paikalla, hän purskahti naurunsekaiseen onnen itkuun. Ei se ole tärkeää, tunnistaako hän tarkalleen, kuka kukakin on - tärkeintä on, että hänen luonaan käydään, siitä hän tulee ikionnelliseksi! Me kiinnitimme huomiota hänen erittäin nuorekkaisiin, suorastaan trendikkäisiin kirkkaanvihreisiin silmälaseihinsa ja kivaan röyhelöpaitaan, johon hänet oli juhlapäivän kunniaksi puettu. Kun mainitsimme näistä asioista hoitohenkilökunnalle, yksi hoitaja totesi: "Miu rillithä noi on. Hää halus rillit ni mie annoin omani." Toinen puolestaan kertoi paidasta, että "No myö taiottii se jostai, ja hää tykästy siihe nii kovast et myö sanottii et hää saa kyl pitää sen."

Vanhusten hoidosta saa kuulla paljon ja kaikenlaista nykyään. Minä sanoisin, että mummini on saanut oikean lottovoiton päästessään juuri tuohon hoitokotiin! Varmasti on omat epäkohtansa sielläkin, mutta ainakin hoitajat tekevät työtään aidosti sydämestään, rehellisesti välittäen!

Juhlien jälkeen suuntasimme tädin pesueen kanssa kaupungille. Isi yritti sinnikkäästi selittää, mikä keskustan kapakoista olisi meille sopivin, "sellanen nuorisomesta". Siinä oli yli viisikymppisellä tädillä ja perjantaina-kahdeksalta-pyjama-päälle-ja-punkkaan-tyttärellä pokassa pitelemistä... Lopulta päädyimme tekemään ihan täyden baarihyppelyn eli koluamaan läpi ihan joka ikisen keskustan anniskeluravintolan. Voin kertoo, että ei ollut kohtuuttoman rankka kierros... Ei ole varsinainen bilehileen unelmakohde tämä Imatra tätä nykyä (jos kohta ei ole tainnut koskaan ollakaan).

Kierroksen päätteeksi palasimme hotellille. Ihanan tunnelmallinen, ihan kivasti ympäristön henkeen sisustettu linnankellari ammotti tyhjyyttään. Otimme hotellin vastaanotosta juomat ja biljardipallot ja pistimme pystyyn suvun mestaruuskisat. Jälleen oli hyvin aatelinen olo: siellä me pelailimme ja pälpättelimme ihan oman porukan kesken, eikä kyllä ollut puitteissa valittamista!

No se tietysti vähän harmitti, että baari oli kaltereiden takana...

...mutta ei ainakaan tarvinnut pelivuoroa jonottaa.
Viikonloppu oli kaiken kaikkiaan hyvin antoisa! Vaikka klaanimme tosiaan on pieni ja meillä on vielä sukuvikana sellainen saamattomuus, että saamme sangen harvoin aikaiseksi hankkiutua samaan aikaan samaan paikkaan, on kuitenkin aina yhtä mukavaa viettää aikaa yhdessä sitten kun se vihdoin onnistuu. On myös veikeää olla lapsuudenmaisemissaan ihan turistina. Ja tietenkin oli ihanan nostalgista kierrellä vanhoja tuttuja paikkoja ja ihmetellä niiden muuttumista. Miten se ajan hammas on ehtinyt niin pahaa jälkeä tehdä kaikkiin niihin rakennuksiin, katuihin ja pihoihin, kun eilenhän vielä niissä maisemissa leikittiin?!?

Armaat lukijani (te molemmat), käykää ihmeessä Imatralla, jos joskus tilanne tarjoutuu! Asukaa Valtionhotellissa. Jättäkää tanssikengät huoletta kotiin.

4 kommenttia:

Tanja kirjoitti...

Valtiohotellissa olen ollut, mutta yövyin siellä uudella puolen ja siitäkin aikaa yli 20 vuotta.. uudelleen olisi hyvä mennä. Käytiin HC Saimaalla ollessa sentään ulkopuolella.

Careliana kirjoitti...

Niin, ei se "uusi" puolikaan enää ihan uudenkarhea ole. Siellä minäkin tällä(kin) kertaa yövyin, en ole itse asiassa koskaan ollut itse linnassa yötä. Tätini oli viime kesänä ja oli kuulemma ollut pettymys; huone oli vanha ihan rehellisen kulahtaneella tavalla, ei sillä lailla ympäristöön sopivan romanttisesti. Toivottavasti kohentaisivat sisäpuoltakin vastaamaan ulkoisia puitteita!

Timo Lampi kirjoitti...

Toi lukija nro 20 osu niin hyvin kohilleen, että päätin uskaltaa tunnustaa. Menihän tässä jokunen tunti lueskellessa.

Careliana kirjoitti...

Herra numero kaksikymmentä - tervetuloa! :D