torstai 1. joulukuuta 2016

Miesflunssa

...tuo taudeista hirmuisin.

Meidän perheessämme se on kylläkin vaimoflunssa. Miäs on meillä se, joka 39 asteen kuumeessa tekee täyden työpäivän ja lumityöt päälle tai kipuaa Barcelonassa La Sagrada Familiaan, tai pelaa täyden salibandyturnauksen vietettyään koko edellisen yön pää pöntössä vatsataudin kourissa. "Kyä mää sitte lepään jos mun tarttee", hän aina sanoo. Ja totta: sitten kun miäs katsoo oikeasti asiakseen sairastaa, hän vetää kaikessa rauhassa sikeitä vuorokauden ympäri tai töllöttää n. 27 (huonoa) leffaa putkeen. Eikä hän silloin kaipaa tai halua mitään hoivaamista tai hyysäämistä, päin vastoin, hän haluaa sairastaa rauhassa.

Meitsi on sitten ihan toista maata. Minähän ylipäätään sairastan tosi harvoin (lasken sairastamiseksi sellaisen olotilan, joka estää töiden tekemisen ja/tai jumpassa käymisen, ja siihen vaaditaan aika paljon). Kyllä minä keskimäärin vuosittain sen perusflunssan saan, mutta yleensä se tarkoittaa minun kohdallani muutamaa nenän niiskautusta, paria aivastusta ja satunnaisia yskähtelyjä, ei mitään mikä normaalia elämää hidastaisi. Vaan annas olla, jos joskus jokin pöpö pääsee suojauksestani läpi ja nostaa vaikka vähän lämpöä - se on sitten Suurta Draamaa se! Odotan saavani käyttööni täysinvarustellun sairaalavuoteen, johon voin käpertyä tekemään sitä kuolemaa, ja tietenkin vaadin täydellisen täyshoidon kaikilla mausteilla. Ja varsinkin ihan hirveästi sääliä ja sympatiaa ja empatiaa. Ja mainitsinko jo että hemmottelua.

Joo, nyt olisi taas tällainen tilanne päällä. Olihan tämä nyt oikeastaan odotettavissakin, kun yli kymmenen vuotta kotikonttorirottana myyryttyäni jalkauduin ihan elävien ihmisten sekaan. Tietenkin sieltä löytyi sellaisia taudinaiheuttajia, joihin kroppaparkani ei ollut osannut varautua. Ja tietenkin sellainen taudinaiheuttaja pääsi tekemään tepposiaan juuri nyt, kun miäs on työreissussa. Ihan itse itseään nyt sitten joutuu hyysäämään ja hemmottelemaan. Paitsi ettei jaksa eikä pysty eikä kykene. Ähyy ja byhyy.

Eilisaamuna kuumemittari näytti 37,5, joten päätin raahautua Suurena Marttyyrina työpaikalle kerjäämään sitä sympatiaa valistamaan niitä rakkaita kirkasotsaisia lapsukaisiani. Pidin tuntini tönkködoupattuna, villashaaliin kääriytyneenä ja mahdollisimman vähäpuheisena, mutta pidinpä kuitenkin. Kotiin päästyäni kiidätin juniorin jäähallille, hankin hieman lisälääkitystä kaupan suklaahyllyltä ja rojahdin vihdoin hetkeksi aikaa sohvalle oikosekseen. Pim, sanoi kuumemittari, kun yli 38:n kipusi. Enpä muista, milloin viimeksi olisin tuollaisia lukemia kuumemittarista katsellutkaan (muistaakseni se oli silloin, kun sain keuhkoputkentulehduksen Rodoksen-matkalla 2010).

Vaan eipä tässä muuta voi kuin tunkea droppia naamaan ja puskea eteenpäin ihan mummona lumessa. Tänään on sentään opetusvapaa päivä, mutta harjoitustöitä on korjattavana vino pino. Apulantakin laulussaan Paha ihminen muistuttaa, että tämä ei ole kuolinvuode, ole hyvä ja tee se muualla... Ähyy ja byhyy. Ja köh ja niisk ja atsiu.

5 kommenttia:

Timo Lampi kirjoitti...

Kyllä se siitä... :)

- S - kirjoitti...

Ei sairaana saa töihin mennä... :(

Minut tunnetaan meidän työpaikalla sinä ihmisenä, joka saarnaa siitä, että ne korvaamattomat on siellä Honkanummella (hautuumaalla), ja että sairaana EI tulla töihin tartuttamaan muita ja aiheuttamaan itselle ties mitä jälkitauteja.

Kyllä sullekin pitää sijainen löytyä, jotta saa sairastaa.

Careliana kirjoitti...

Timo, tarkoitit kai sanoa: "Oletpa sankari, kun moisesta kuolemantaudista huolimatta hoidat työn, kodin ja lapsen harrastuksetkin, ota lisää suklaata!" Joo, kiitos.

-S- oikeassahan sinä olet, ja ihan hyvin voisin vain peruuttaa oppituntini (yliopistossa ei tarvitse eikä yleensä voikaan järjestää sijaista) eikä minun itse asiassa edes tarvitsisi kertoa peruuttamisen syytä kellekään muulle kuin esimiehelleni. Se on vain tuo luterilainen työmoraali sellainen, että jos ei ihan suoranaista kuumetta ole niin saikulle ei jäädä (siis jos kyseessä on flunssa, muut sairaudet ovat tietysti oma juttunsa). Samaa nyrkkisääntöä olemme pitäneet pojalla koulusta poissa olon suhteen, joten tuntuisi kaksinaamaiselta toimia itse toisin.

Timo Lampi kirjoitti...

C, osasit lukea rivien välistä juuri sen minkä tarkoitin. Olin töissä ollessani just samanlainen. Meillä vaan oli tarkkaa siinä, että jos oli kuumetta niin töihin ei tulla muita tartuttaan. :)

Careliana kirjoitti...

Niinhän tässkin sitten lopulta kävi, että siinä vaiheessa kun kuumemittari näytti 38,5, järki voitti työmoraalin. Pitkän sisäisen väittelyn jälkeen päätin soveltaa tuota yllä mainitsemaani periaatetta: jos pojalla olisi illalla noin paljon kuumetta, en päästäisi häntä aamulla kouluun - en siis myöskään päästänyt itseäni töihin. Olen nyt ihka oikealla sairauslomalla. Ja olo on melkeinpä hirveämpi tuon tosiasian ajattelusta kuin sen itse flunssan takia!