torstai 27. huhtikuuta 2017

Onnellisuuspelleilyä

Naistenlehdessä oli juttua uskaltamisesta: Uskallatko repäistä? Kadehditko niitä, jotka uskaltavat? Joskus repäisemättä jättäminenkin on rohkeutta. Juttu oli hyvin tehty ja mielenkiintoinen, mutta se sai minut tuntemaan itseni ehkä hieman erilaiseksi nuoreksi ihmiseksi. Olenko jotenkin kummallinen, kun minkään sortin repäisyt, äkkikäännökset ja yllätysvedot eivät kiinnosta minua yhtään?!?

Ei minulla ole minkäänlaista tarvetta tehdä suuria muutoksia elämässäni tai kokeilla mitään suurta ja ihmeellistä uutta. Tavallinen, ihana arki maustettuna pienillä irtiotoilla riittää minulle mainiosti. Eikä pelkästään riitä vaan on juuri sitä mitä haluan.

Jossain toisessa jutussa, se taisi olla TV:n puolella, esitettiin mielenkiintoinen kysymys: Nyt kun tiedät elämästäsi sen mitä tiedät, mitä sanoisit teini-ikäiselle itsellesi neuvoksi ja opastukseksi elon tielle? Tiesin heti, mitä sanoisin: "Vaikka et nyt sitä uskokaan, niin kyllä sinä voit saada hyvän elämän, juuri sellaisen kuin haluat, voit saavuttaa oikeastaan kaiken mitä toivot, vaikka et olekaan kaunis! Niin epätodennäköiseltä kuin se tuntuukin, loppujen lopuksi ihmisen elämässä ratkaisevia ovat ihan muut ominaisuudet kuin ulkonäkö."

Ammatillista onnistumistani en ole koskaan liiemmin epäillytkään. Tiedän - ja tiesin jo nuorena - olevani harvinaisen onnekas, koska lahjakkuusprofiilini on niin kovin selkeä: on aivan ilmiselvää, mikä on minun juttuni tässä elämässä ja mikä taas ei. Minun ei koskaan ole tarvinnut etsiä itseäni, seisoskella tienristeyksissä ihmettelemässä, mihin suuntaan lähtisin. Ja erityisen onnekas olen siksi, että lahjakkuuteni on myös riittänyt viemään minua eteenpäin sillä käytännössä ainoalla tiellä, jota olen koskaan osannut itselleni kuvitella. No, ihan häviävän pienen hetken lukion loppupuolella leikittelin ajatuksella, kokeilisinko sittenkin musiikillisia siipiäni esimerkiksi pop-jazz-konservatoriossa, mutta aika pian tulin siihen tulokseen, ettei se olisi luonteenlaadulleni sopiva valinta. Enkä sitä paitsi ollut ollenkaan varma, olisivatko lahjani edes riittäneet siihen (ja nykytiedon valossa olen itse asiassa melko varma, että eivät olisi). Ja jos jokin on minulle ollut pienestä pitäen selvää niin se, että mihinkään sellaiseen en edes ryhdy, missä en usko pärjääväni vähintäänkin erinomaisesti. Luonnevikansa piirteensä kullakin.

Mutta yleensähän ne ihmisen varsinaiset haaveet kohdistuvatkin nimenomaan sellaisiin asioihin, joiden saavuttaminen ei ole ollenkaan varmaa, ei välttämättä edes todennäköistä. Eiväthän ne muuten olisikaan haaveita. Ja nuoren minun suurin, sangen saavuttamattomalta tuntuva haave oli oma pikkuinen perhe. Edes yksi ihminen, joka suostuisi jakamaan elämänsä kanssani, rakastaisi minua juuri tällaisena kuin olen. Tämän näköisenä ja tämän luonteisena. Nuorena varsinkin oletin ihmissuhteiden kariutuvan nimenomaan ulkonäkööni, mutta nyt vanhempana viisaampana olen alkanut epäillä, että ehkäpä tällä teräväsärmäisellä, äkkipäisellä ja armottoman ylitsepursuavalla luonteelaadullani on ollut paljonkin osuutta asiaan.

Ja niin vain tuokin hullu, saavuttamattomalta tuntunut haave on käynyt toteen. Maailmassa on kuin onkin yksi ihminen, joka sietää, kestää, todennäköisesti tosiaan rakastaa minua kaikkine särmineni. Minulla on ihana pieni perhe. Lisäksi minulla on  peräti kaksi ihanaa työtä, joista saan onnistumisen elämyksiä ja arvostuksen tunnetta. Minulla on kivoja kavereita ja hyviä harrastuksia. Olen paitsi täysin terve myös fyysisesti todella hyvässä kunnossa.

Juuri tässä eräänä iltana jumpasta kotiin ajellessani oikein pysähdyin rekisteröimään tämän ajatuksen: Minä olen juuri nyt onnellisempi kuin koskaan! Elämäni juuri tällaisena on minusta niin ihanaa, että en raaskisi iltaisin käydä nukkumaan! Kun jaoin tämän mietteen miähen kanssa, hän totesi jälkimmäiseen kohtaan viitaten, että no se ei kyllä näy päälle - minulla tosiaan on vahva taipumus nukahtaa iltasella telkkarin ääreen sohvannurkkaan. Niin, tuolla miähellä on ehkä vähän kieroutunut naismaku mutta ainakin hänellä on terävä huumorintaju!

5 kommenttia:

Timo Lampi kirjoitti...

Eikö olekkin mukavaa elellänäin iäkkäämpänä!!

Careliana kirjoitti...

En tiedä, kerron sitten kun (jos joskus) koen olevani iäkäs!!! :DDD

Timo Lampi kirjoitti...

Koetin välttää sanaa vanha/vanhempi. Mielestäni, kun tulee ikää lisää, on iäkkäämpi.
Itse olen 18v täytettyäni ollut aina tyytyväinen ikääni. :)

Marra kirjoitti...

Ihan maailman ihanin postaus <3

Careliana kirjoitti...

Oi kiitos Marra!