torstai 30. maaliskuuta 2017

Tuikitavallinen keskiviikko

Marikan kinttupoluilta nappasin kivan idean, jonka suuntaista postausta olin itsekin jo suunnitellut: kertomus yhdestä päivästä Ihan Tavallista Arkea meidän perheessä. Koska tänään on ollut hieman poikkeuksellinen päivä (miäs kipeänä sängynpohjalla, minulla opetusvapaa ja sen kunniaksi kampaamokäynti), valitsen eilisen keskiviikon. Jotakuinkin näin se meni:

Miähen kännykkä herättää klo 7.10. Miäs alkaa haalia vaatteita ylleen, minä rapsutan koiraa. Tämä on tärkeää: jokaisen aamun kuuluu ehdottomasti alkaa corgin kosketuksella, koska päivä, joka alkaa jollain niin pehmeällä, ei voi olla läpeensä huono. Miäs lähtee viemään koiraa lenkille, minä vetkuttelen vaakatasossa siiheksi, että he ovat ulko-ovella. Perustelen tätä sillä, että jos minäkin lähtisin saman tien käpystelemään pitkin kämppää, koira hämmentyisi eikä tietäisi, kumpaa seurata, ja sitten miästä harmittaisi, jos ei pääsisi reippaasti lenkille ja asioissa eteenpäin. Kyllä minä oikeasti tiedän, että ihan varmasti se koira lähtisi lenkille ihan yhtä innokkaasti riippumatta siitä, missä asennossa minä olen, mutta pidän silti sinnikkäästi kiinni tekosyystäni teoriastani.

Kun miäs ja koira poistuvat ovesta, pingerrän jaloilleni ja käyn nappaamassa pojan huoneeseen valot mennessäni vessaan. Puen päälleni, laitan kahvia tulemaan ja teen perheelle voileivät. Ei minulla mitään pakottavaa tarvetta ole perheenjäseniä piloille hemmotella, mutta passaan siksi, että haluan syödä aamiaiseni ja lukea aamulehteni rauhassa ilman, että ympärillä on pöydän täydeltä aamiaistarpeita ja niiden parissa pyöriskeleviä ihmisiä. Aamulla ei saa hötkyillä eikä höntyillä, ei ainakaan ennen kuin olen juonut kahvini.

Miähellä menee aamiaisen syömiseen vartti, pojalla kymmenisen minuuttia, minkä jälkeen he suorittavat tarvittavat raikastautumistoimet ja lähtevät tahoilleen. Minä sen sijaan istun kaikessa rauhassa pöydän ääressä niin kauan, että saan kahvini juotua ja lehden luettua huolellisesti läpi. Kolmisen varttia siihen yleensä menee. Olen maailman hitain kahvinjuoja, tiedän, siksi minulla onkin termoskuppi.

Kaunistautumiseen en suhtaudu lainkaan samalla pieteetillä kuin aamiaiseen: hammaspesu, rillien pesu, deodorantti, suihkaus hajuvettä, meikkivoide, ripsiväri, tukan harjaus, vähän vahaa, suihkaus lakkaa. Viisi minuuttia ja valmis. Sitten sängyn petaus, eväät kassiin, avaimet taskuun, kassi kantoon ja menoksi.

Olen yliopistolla vähän ennen yhdeksää, opetukseni alkaa kymmeneltä. En ikimaailmassa suostuisi ottamaan kahdeksalta alkavia tunteja! Nyt ehdin mukavasti valmistautua ensimmäiseen tuntiin ja nauttia vielä kupillisen sitä etäisesti kahvinkaltaista nestemäistä tuotetta, jota kahvihuoneemme automaatti suoltaa.

Ensimmäinen kaksoistunti, sympaattisia opiskelijoita, jotka suoriutuvat harjoituksistaan tosi hyvin. Olen iloinen ja ylpeä heidän puolestaan. Puoli tuntia aikaa syödä evääksi ottamani salamipiiras. Olin toivonut ehtiväni ostaa seuraavalle ryhmälle karkkia kiitokseksi siitä, että joka ikinen oli palauttanut ensimmäisen harjoitustyönsä sovitussa ajassa - se on äärimmäisen harvinaista herkkua, yleensä joka ryhmässä aina vähintäänkin pari tyyppiä kokeilee ensimmäisen harjoitustyön osalta onneaan, palauttaa sen millon sattuu saattella "ohohups taisin vähän myöhästyä, sori siitä", ja sitten ihmettelee kun minä en vastaavasti korjaa ja palauta sitä sovittuna aikana - mutta en ehdi koukata kahvilan kautta ennen tunnin alkua. Ja olisihan se oikeastaan vähän asiatonta lahjoa opiskelijoita sellaisesta asiasta, jonka pitäisikin olla itsestäänselvyys. Ja sitä paitsi eikös lasten pitäisi kiikuttaa opettajalle omenia eikä päinvastoin? Joka tapauksessa kehun opiskelijoita vuolaasti. Heitä vain on jostain syystä  paikalla sen verran vähän, että katson turhaksi käydä seuraavaa tehtävää läpi niin tarkasti kuin olin suunnitellut (varsinkaan kun puolet paikallaolijoista kertoo tehneensä senkin tehtävän jo!), vaan päästän opiskelijat jo tekemään sitä tehtävää tai mitä ikinä he sitten haluavatkin tehdä ja itseni valmistautumaan seuraavaan tuntiin juoruilemaan kollegojen kanssa. Myös viimeisellä kaksoistunnilla opetettavana on ryhmällinen sympaattisia opiskelijoita, joiden puolesta saa olla iloinen ja ylpeä. Tämän myös kerron heille.

Onneksi viimeiselläkään tunnilla ei ole käsiteltäviä asioita ihan täyden ajan edestä, joten ehdin lähteä hieman ennen neljän ruuhkaa. Yliopiston parkkipaikalta on aivan helvetillistä yrittää kääntyä ruuhka-aikaan vasemmalle, mutta tällä kertaa pääsen sujuvasti solahtamaan liikenteen virtaan ja olen jo vartin kuluttua kotona. Pahimmillaan kotimatka voi kestää lähemmäs tunnin, josta se ylimääräinen kolmivarttinen menee sadan ensimmäisen metrin taittamiseen!

Kotona poika ilmoittaa, että on syönyt hänelle varaamani reilun rasiallisen makaronilaatikkoa mutta jäänyt nälkäiseksi ja sen vuoksi paistanut itselleen vielä yhdeksän (9) pakasteesta löytämäänsä hätävara-kananugettia. Pyörittelen hieman silmiäni kasvavan urheilijanuorukaisen ruokahalulle, mutta olen myös tosi iloinen ja ylpeä hänen oma-aloitteisuudestaan ja kokkaustaidostaan. Syön loput salamipiirakastani ja kertaan pojan kanssa historian kokeita varten.

Miäskin kotiutuu, lupaa vielä pojan jääkiekkotreeneihin ja jatkaa sieltä sitten suoraan Hakametsään playoff-peliä katsomaan. Minä olen ottanut itselleni ylimääräisen oman työtehtävän, joten istuudun sen ääreen. Vähän ennen seitsemää käytän koiran reilun puolen tunnin lenkillä ja käyn palattuani hakemassa juniorin treeneistään. Poika ryhtyy ottamaan itselleen iltapalaa mutta ilmoittaa, ettei leipää juurikaan ole ja jogurttikin on loppu. Manaan huonoa arviointikykyäni mutta totean, että samapa minun on lähteä vielä lähikaupassa käymään, säästyisinpä sitten kauppareissulta seuraavana päivänä.

Työtä on vielä jäljellä, pakerran sen kimpussa (se on kiva työ mutta rehellisesti sanottuna tuntuu välillä loppumattomalta - epäilen, että se regeneroituu, viimeinen rivi pakenee koko ajan sitä mukaa kun yritän saada sitä kiinni). Toisella korvalla kuuntelen jääkiekko-ottelun selostusta. Se vain, pahus sentään, päättyy väärään lopputulokseen. Yritän olla harmistumatta, peliähän se vain on, ja sitä paitsi playoff-sarja on vielä kesken.

Saan työni valmiiksi samalla hetkellä kun miäs tulee ovesta sisään. Täydellinen ajoitus! Poika vetäytyy omaan huoneeseensa ja me asettaudumme miähen kanssa television ääreen. Nämä iltaiset telkkarinkatseluhetkemme ovat minulle tosi tärkeitä ja arvokkaita. Eihän siinä mitään ihmeellistä ole, löhöämme kumpikin omalla sohvallamme, tölläämme perin yhdentekevää tv-viihdettä liiempiä rupattelematta ja ihan liian usein vielä näpertelemme kännyköitämmekin siinä samalla - mutta kun on ollut naimisissa näinkin kauan kuin me, toisen läsnäolon voi tuntea tuollaisessakin tilanteessa tosi vahvasti. Se on sitä seesteistä yhteiseloa se!

Yhdentoista jälkeen kömmimme yöpuulle. Taas yksi päivä Hyvää Tavallista Arkea on pulkassa. Seuraavana aamuna miähen kännykkä herättää taas klo 7.10.

4 kommenttia:

Timo Lampi ☺ kirjoitti...

Kyllä me Vaimon kanssa kattellaan välillä samaa ohjelmaa läppäreiltämme.
Vaimo kaupungissa ja minä maalla. :DDD
Annetaan toisillemme vinkkejä mitä kannattaa areenasta kattella ja sitten keskustellaan ohjelmasta kun kumpikin on sen kattellut.

marikan polut kirjoitti...

Ihana <3!

- S - kirjoitti...

Hyvä päivä siis. :)

Careliana kirjoitti...

Kyllä, ihana ja hyvä päivä oli, paljon aiheita iloon ja ylpeyteen ja suurimpana miinuksena yksi pahainen lätkäpeli. :)

Timo, mekin teemme miähen kanssa usein niin, että jos toinen on matkoilla, soittelemme ja sovimme, minkä ohjelman katsomme livenä kumpikin tahollamme. Niin ei sitten jää toiselta rästiin se yksin katsottavaksi. Tuo sarjojen tölläys on vähän sellainen Meidän Juttu. Niistä ei kyllä juurikaan keskustelun aiheita irtoa, sen puoleen varmasti olisikin fiksumpaa katsoa jotain areenasta. Mutta pakkoko sitä aina on niin fiksu olla, jos ei huvita...