lauantai 27. toukokuuta 2017

Hullu sä et ole... tai no...

Tiistaina soi puhelin, ystävätär soitti:
- Mitä sä teet lauantaina?
- Hmmm, lauantaina, eikös silloin ole se puolimaraton? Meidän poika ehkä lähtee juoksemaan nuorisokisaa jalkapallojoukkueensa edustajana, mutta ei minulla mitään sen kumm...
- No kuule, mä oon jo ilmoittautunut sille puolimaratonille ja maksanut maksut ja kaikki, ja nyt mun juoksukaveri onkin telonut polvensa eikä voi lähteä. Ja mä en millään tahtois jättää sitä väliin, kun oon ilmoittautunut ja treenannutkin aika paljon, mutta mä en millään tahtois myöskään juosta yksin, kun se on niin kauheen tylsää. Niin mä sitten ajattelin, että sä oot kyllä ainoo, joka vois näin lyhyellä varotusajalla sen lähteä juoksemaan. Lähde mukaan!

Köh. Olenhan minä tietysti vuosikaudet pähkäillyt - melkein voi sanoa että kipuillut - sen asian kanssa, että ihan kamalasti huvittaisi kokeilla, pystyisinkö siihen. Ihan kamalasti kutkuttaisi ajatus, miten siistiltä se tuntuisi, jos pystyisin.

MUTTA. Minä olen tänä keväänä käynyt kolme (3) kertaa juoksemassa, matkaa on kertynyt yhteensä n. 15 km. JA koko elämäni aikana pisin yhtäjaksoisesti juoksemani lenkki on n. 12 km - sekin muistaakseni toissakesältä.

Mutta olenhan minä tietysti muuten kuntoillut siinä määrin, että uskallan väittää olevani ihan hyvässä kunnossa. Ei minulta jaloista voima lopu, eikä varmaan hapenottokyvystäkään jää homma kiinni. Ja siis, sanoitko, että olen ainoa tuntemasi tyyppi, joka voisi sen kylmiltään vetäistä?!? Imartelu on minulle ihan kryptoniittia aina...

Jos juostaan noin seitsemän minuutin kilsoja, matkaan menee 2 h 20 min. Eihän se ole paljon sen kummempi kuin kaksi jumppaa putkeen. Ja minä vedän kaksi jumppaa putkeen vähintäänkin kerran viikossa. Ja silloin harvoin kun juoksen lyhyitä lenkkejäni, vauhtini on selvästi lähempänä kuutta kuin seitsemään minuuttia per kilsa. Ja siis, lahjattomat reenaa ja ylikuntoahan pitääkin välttää. Joten...

- No hitto, lähdetään!!!

Ja niin sitä sitten lähdettiin. Päätin ottaa teemakseni Jannan laulun säkeet: Hiljaa nyt mennään mut henkiin sä jäät...

Eikun matkaan.

Alkumatkasta yritämme pitäytyä kiltisti siinä seitsemän minuutin kilometrivauhdissa, vaikka alamäissä vauhti tietysti vähän karkailee. Ja vähän ylämäissäkin. Ja tasamaalla. Mutta juoksu tuntuu hyvältä.

Vähän ennen puolimatkaa tulee suoranainen endorfiini-euforiavaihe. Juoksu rullaa, happi virtaa keuhkoihin, pumppu pamppailee kaikessa rauhassa - aivan kuin olisi samettista merenrantaa auringonlaskussa käppäillyt.

Vähän puolimatkan jälkeen tuulettelen, että nyt on sitten virallisesti meneillään pisin ikinä juoksemani lenkki. Reitti kääntyy asvaltilta hiekkateille. Ystävätär pistelee menemään kiristyvää tahtia, minun jalkani tuntuvat takertuvan kiinni tiehen. Se siitä samettisesta merenrannasta sitten.

Jäljellä 9 km. Olen minä sen verran ennenkin juossut. Juoksen nytkin.

Ylämäki. Perkele. Sinnillä ylös, sen jälkeen on pakko tulla alamäki. Minä olen tosi hyvä juoksemaan alamäkiä, onnistun rentouttamaan itseni tosi hyvin, tasaamaan pulssia ja vetämään henkeä. Tule alamäki! Ei vielä. Ensin ylämäki. Ja sitten lisää ylämäkeä.

Näistä mäistä ne kokeneemmat taisivat tuossa matkan varrella puhua. Että siinä sitä tietää lähteneensä puolimaratonille. Ja miettii, että miksi tulikaan lähdettyä. Perkele. 8 km jäljellä. Kilometri vähemmän kuin viimeksi. Ähisen ystävättärelle, että minun olisi pakko hellittää tahtia.

- Ala tulla nyt vain! Et nyt anna periksi!

En toki ole periksi antamassa, tulenhan minä, mutta hidastaa on pakko. Seuraavan huoltopaikan kohdalla vinkkaan ystävättärelle, että menee vain. Pidän hänen selkänsä näkyvissä, mutta annan välimatkan kasvaa. Pari selkää tulee yllättäen vastaanikin, jollain painaa jalka vielä pahemmin kuin minulla.

Hullu sä et ole, mut juuri nyt on vaikeaa... hiljaa nyt mennään mut henkiin sä jäät...

5 km jäljellä. Vitonen! Sen nyt vaikka konttaa!!! Kasvoilleni leviää hymy: minä tosiaan tulen pääsemään maaliin, tulen juoksemaan ihan kokonaisen puolimaratonin! 

Ylämäki. Ylämäki. Ylä-vitun-mäki!!! Koko loppumatka tuntuu olevan ihan pelkkää vastaista. Tiukimmassa nousussa minun on pakko ottaa pari kävelyaskelta, mutta pian tajuan, että ellen heti jatka juoksemista, en kohta liiku enää senttiäkään. Keskivartalossa ei ole kamalasti tuntoa. Mutta kun vain juoksen, etenen kyllä. Jaloissa riittää voimaa, henki kulkee puuskuttaen mutta kulkee kuitenkin. Mihinkään ei varsinaisesti satu, paitsi että oikeastaan joka paikkaan jollain tapaa sattuu.

Viimeinen huoltopiste. Hetken pysähdys ja urheilujuoman hörppäys tuntuu taivaalta. Edessäni menee mies. Hänen on pakko kävellä. Saan hänet kiinni. Ohitan hänet. Jumalauta, meikämamma tässä ohittelee vielä miesjuoksijoitakin! 

Kaksi kilometriä maaliin. Kilometri. Viisisataa metriä. Ylä-vitun-mäkeä, sivumennen sanoen. Minä ihan oikeasti teen sen, minä ihan oikeasti tulen ihan just puolimaratonin maaliin!!! Maalisuora. Loppukiri! Astun maalilinjan yli ja rojahdan istumaan. Yritän epätoivoisesti pitää kiinni tajunnastani, mutta aika hämärän rajamailla kyllä haahuilen. Joku kiikuttaa käteeni mukillisen urheilujuomaa. Siemaisen sen ja alan pikkuhiljaa taas orientoitua aikaan ja paikkaan: minähän olen puolimaratonin maalialueella!

Auttamatta hiipii voittajafiilis puseroon.

 Minä tein sen!!! Minä juoksin puolimaratonin!!!

Aikani on kyllä enemmän kuin se ennakkoon kaavailemani 2.20. Vähän noloo. Mutta silti oikeesti aika siistii. Päätavoitteeni kuitenkin saavutin: maaliin pääsin ja hengissäkin vielä.

On minun pakko myöntää, että syvällä sisimmässäni olen aika hitoksee ylpeä tästä saavutuksestani!

3 kommenttia:

Timo Lampi kirjoitti...

Loistavaa, aivan mahtava juoksu!! Onnittelut!!
Juoksin mäki ennen... :)
Mulla oli tyyli pinkoa ylämäet kovaa ja siten sain muut jäämään jälkeen...

Careliana kirjoitti...

Kiitos, Timo! Nyt kun akuutein voittajafiilis on alkanut laantua, en itse enää ole yhtään sitä mieltä, että oli mahtava juoksu. Vaikka pyhästi lupasinkin jättää kaiken kilpailuhenkeni ja perfektionismini kotiin ja ottaa mittaa tasan kahdesta vastustajasta - itsestäni ja maatkasta - en silti voi mitään sille, että päällimmäiseksi tunteeksi alkaa nousta häpeä: ihan järkyttävän noloa katketa sillä lailla, ihan järkyttävän nolo loppuaika. :( Mutta ensisijaisen tavoitteeni saavutin kiistatta: tulipahan nyt sekin tehtyä, eipä tarvitse enää sitäkään asiaa vatvoa ja vatuloida. Toivottavasti kukaan ei katso niitä tuloksia.

Timo Lampi kirjoitti...

Pöh, mitä sä turhaan tollassista välität, kaivele esiin hyvät puolet ja unohda kaikki muu!!
:)