maanantai 22. toukokuuta 2017

Mummi

Yksi varhaisimmista lapsuusmuistoistani on se, kun klassisesti päätin kokeilla, jääkö se kieli tosiaan pakkasella kiinni rautaan. Mummi kiskoi naamani irti rapunkaiteesta ja tukki verenvuodon huulipunanhajuisella nenäliinallaan.

Huulipunaa mummilla oli käsilaukussa aina - ja huulissa. Sillä hieno nainen ei poistunut kotoaan edes roskalaatikolle ilman huulipunaa. Ja mummi jos kuka oli Hieno Nainen. Hän pöyristyi suuresti, kun minä nuorena aikuisena olin kerran kesällä lähdössä kapakkiin mustassa mekossa. Hieno Nainen ei pukeudu kesällä mustaan! Eikä ikinä farkkuihin. Farkut ovat työmiesten työvaatteita. Kuinka pöyristyttävää, että nykyään ollaan farkut jalassa jopa TV:ssä! Muunlaisia housuja Hieno Nainen voi kyllä käyttää - paitsi ei hän, koska hänen puolitoistametrinen olemuksensa näytti housuissa ihan pyykkipojalta. "Mutta minkäs mää sille voin, että valtio on päättäny rakentaa maantiensä niin lähelle mun takapuolta!"

Mummilla oli iso rooli minun kasvatuksessani. Syntymäni aikoihin hän oli juuri jäänyt eläkkeelle tarjoilijan työstään, ja koska asutimme samaa rintamamiestaloa joka tapauksessa, oli minun päivähoitojärjestelyni siinä: vanhempieni lähtiessä töihin minä kömmin alakertaan mummin hoteisiin. Mummi otti minut mukaansa bingoon ja osti Elannon kahvilasta voipullan. Antoi kastella pihan kukkia ja leikkiä huiveillaan, napeillaan ja hajuvesipulloillaan. Ja opetti lukemattomia elämän totuuksia. Kuten "paistamaton liha pois pöydältä", "tala inte mat i munnen" ja "kyllä se kommer, jahka se hinner, vaikka se hinner sakta". Ruokaa eteeni tyrkätessään hän sanoi bitte tai please - ja tarvittaessa, että "jos mulle laulat niin piisaa jo". Pitkään luulin, että mummi oli hienon ravintolan tarjoilijana oppinut suureksikin kosmopoliitiksi ja kielineroksi, mutta ennen pitkää minulle paljastui, ettei hän tosiasiassa osannut mitään muuta kieltä kuin suomea; ruotsinkielisellä Pohjanmaalla vietettyjen lapsuusvuosien jäljiltä hänen mieleensä oli vain iskostunut tiettyjä sekakielisiä fraaseja. Näitä fraaseja hän muuten toisteli vielä viimeisinä vuosinaankin, vaikka ei muuten enää kovinkaan järkevää puhetta pystynyt tuottamaan, niin että hoitajatkin kyselivät, oliko hän sittenkin ruotsinkielinen. Eli enpä ollut ainoa, joka meni vipuun.

Sen mummi onnistui iskostamaan todella syvälle selkäytimeeni, että aina pitää ajatella muita ennen kuin itseään. Aikuisiällä minua on useaan otteeseen kannustettu pyristelemään eroon tuosta elämänasenteesta, mutta en tunnu siinä onnistuvan. Mummi itse sen sijaan, näin jälkeenpäin ajateltuna, onnistui tuossa asiassa huomattavasti paremmin. Hänen legendaarisiin lausahduksiinsa lukeutuu myös "Kyllä mää varmasti anteeks pyytäsin, jos joskus väärässä olisin!"

Eikähän se meidän suhteemme suinkaan silkkaa silkinsiloista yhteiseloa ollut. Kun toisella on vahva taipumus olla aina oikeassa ja toisella yhtä lailla vahva tarve muodostaa joka asiasta oma mielipiteensä kuvia kumartelematta, niin kyllähän siinä kipinöitä lensi. Eräänkin kerran käytiin hyvinkin mielenkiintoisia keskusteluja esimerkiksi perhearvoista, politiikasta ja uskonnosta. Useamman vuosikymmenen ajan jaksoin hakata päätäni siihen samaan seinään, ennen kuin ymmärsin antaa hänen tulla autuaaksi omassa uskossaan ja olla kaikessa rauhassa sitä mieltä, että esimerkiksi dinosauruksia ei koskaan ole ollut olemassa ja ainoa todellinen rakkauden muoto on äidin ja lapsen välinen suhde; miehen ja naisen välinen rakkaus on pelkkää viihdemaailman humpuukia ja hölynpölyä.

Mutta kaikkien niiden kipinöiden takana oli kuitenkin valtavan luja side ja pohjattoman vahva kiintymys. Lukemattomat illat istuimme keittiön pöydän ääressä pasianssia pelaten (minä niellen tyrmistykseni siitä, mitä järkeä toisen on huijata itse itseään saadakseen pasianssin menemään läpi) ja kaiken maailman asioista jutellen - enimmäkseen kuitenkin ihan sopuisasti. Tuo puolitoistametrinen olento oli minulle aivan mielettömän tärkeä. Vaikka vuosien mittaan kyseenalaistinkin hänen aatoksiaan ja asenteitaan lähes loputtomiin, siitä minulla ei koskaan ollut epäilystäkään, ettenkö minä ollut hänelle hyvin rakas. Ja hän minulle.

Vaan kyllä se kommer jahka se hinner, vaikka se hinner sakta. Ja nyt se sitten tuli hänenkin kohdalleen, lähdön hetki. Itsepäisin tuntemani tyyppi antoi periksi. Pikku hiljaa hän lipui kauemmas ja kauemmas, kunnes lopulta voimat loppuivat ja silmät ummistuivat viimeisen kerran. Mummi nukkui pois hyvin rauhallisesti, joutumatta mitenkään erityisesti sairastelemaan tai taistelemaan. Viimeiseen asti hän pystyi vielä joten kuten itse syömään ja hoitamaan WC-asiansa, missään vaiheessa hän ei jäänyt täysin toisten huollettavaksi. Siitä olen erityisen onnellinen: että hän sai mennä pois arvokkaasti, aivan kuten hän aina halusi elääkin. Kuin Hieno Nainen.

Tänä kesänä minä pukeudun ainakin yhtenä päivänä mustaan. Yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä on poissa. Rauhallista ikiunta, rakas Mummi!

3 kommenttia:

Timo Lampi kirjoitti...

Aivan ihana tarina ja persoona!!
Otan osaa.

marikan polut kirjoitti...

<3
ihana muistokirjoitus

Careliana kirjoitti...

Kiitos. Mummi tosiaan oli huikea persoona, yhtä järkähtämätön mielipiteissään kuin rakkaudessaankin meitä lähimpiään kohtaan. Ikäähän hänelle ehti kertyä jo 95 vuotta (syksyllä kirjoitinkin synttäribileistä), joten kyllä hän täyden elämän sai elää ja poismeno oli sangen luonnollinen asia. Haikeaahan se on silti, ja ikävä jää - mutta muisto säilyy sydämessä.