perjantai 16. kesäkuuta 2017

Haikeutta ja hämminkiä

Viime viikonloppuna saattelimme rakkaan mummin viimeiselle matkalleen. Tilaisuus oli asiaankuuluvan tunteikas. Saattoväkeä ei ollut paljon, vain meidän pieni lähisukumme (95-vuotiaan ystäväpiirihän on jo käytännössä kokonaisuudessaan vastaanottokomitean puolella), mutta sitä tiiviimpi oli meidän kaikkien side saateltavaan.

Ota hänet vastaan


Muistotilaisuuksissa on minusta hienoa se, kun ihmiset intoutuvat muistelemaan vainajaa. Näin saadaan talteen paljon sellaista arvokasta perimätietoa, joka muuten saattaisi painua kokonaan hukuksiin. Mumminkin muistotilaisuudessa jaettiin paljon todella mielenkiintoista historiaa sekä mummin että hänen Kanadaan muuttaneen sisarensa vaiheista. Itse asiassa aloin jopa miettiä, että olisipa hienoa olla pappi - saisi työn puolesta kuulla niin paljon kiehtovia tarinoita ja henkilökuvia, että niiden pohjalta voisi vaikka kirjoittaa tosi hienon romaanin! Voisi kehitellä tosi vivahteikkaita henkilöhahmoja, kun aineistoa olisi niin paljon, että elementtejä voisi yhdistellä vapaasti eikä kukaan yksittäinen ihminen jäisi tunnistettavaan muotoon. (Voipi kyllä olla, että tällaista kirkkoon kuulumatonta ateistia ei ihan tuosta noin vain papiksi huolittaisi...)

Muistotilaisuuden jälkeen pistäydyimme pikaisesti isäni luona vaihtamassa vaatteet ja lähdimme paluumatkalle. Rakkaan kotiseutuni suurimpia miinuspuolia on se, että sieltä on tuskastuttavan pitkä ajomatka nykyisille asuinsijoilleni. Tällä hetkellä matkantekoa työläännyttää entisestään n. puolimatkaan sijoittuva pitkähkö tietyöalue: useita kymmeniä kilometrejä körötellään viittä- tai jopa kolmeakymppiä normaalin moottoritienopeuden sijaan.

Juuri, kun olimme luovineet tämän asfalttiaskartelutehtävän läpi, laukussani pirahti. Isi soitti: "Täällä meillä on kuule nyt yksi ylimääräinen laukku, teidän nimi siinä näyttäisi olevan. Laitanko matkahuollossa tulemaan..?" Ah niin, olin siis vaatteet vaihdettuani kiikuttanut autoon vain juhlavaatteiden pukupussin, en ollenkaan varsinaista matkakassiani! Kirosin kuin merimies ja totesin, että ei tarvitse laittaa matkahuoltoon, meidän on tultava saman tien hakemaan se. Olin nimittäin vaihtanut vain vaatteet, en silmiä, ja siinä laukussa olivat sekä silmälasini että piilolinssinesteeni, eli en mitenkään olisi selvinnyt edes yön yli ilman sitä, varsinkaan kun emme olleet menossa yöksi edes kotiin vaan anoppilaan.

Kylläpä taas itseäni kiitin, ja perhe oli myös tosi ylpeä ja onnellinen muistihirviömammastaan! Vajaan neljän tunnin automatkasta tuli reilun kuuden tunnin automatka, joka käsitti mukavat kolme kierrosta tietyömaata. Menihän se lauantaipäivä niinkin.

Tuon emämunaukseni voisi tietenkin laittaa osittain myös haikean hautajaisolotilan piikkiin, mutta kun se ei ole edes ainoa laatuaan. Lähiaikoina olen mm. hukannut toisen automme avaimet (pitkän jäljityksen jälkeen ne löytyivät lopulta työlaukkuni sivutaskusta), heittänyt roskiin täysin avaamattoman purkin maustettua ranskankermaa (luulin miähen avanneen sen niin kauan sitten, että se olisi jo mennyt pahaksi - en sitten katsonut) ja ollut muutenkin yleisesti ottaen vain ihan kassalla, kuten esiteini asian ilmaisee.

Taidan olla loman tarpeessa. 

Ja nythän minulla on oikein palkallista lomaa, sehän oli yksi painavimmista syistä työpaikan vaihtooni! Ongelma on vain siinä, että yliopistollahan on käytössä kokonaistyöaika: Työtä pitää tehdä 1624 tuntia vuodessa. Aina hyvissä ajoin ennen lukuvuoden alkua täytetään lomake, jossa kerrotaan, kuinka nämä 1624 tuntia aiotaan käyttää. Ja sitten se onkin ihan soromnoo, että miten ne tuntinsa todellisuudessa käyttää. Eli mitään erityisiä, selkeärajaisia loma-aikoja ei itse asiassa ole. Ja minulla on tämä luonnevika ominaispiirre, että jos ei erikseen kielletä töitä tekemästä niin minähän teen töitä.
Päivät pitkät puuhastelen välillä väitöskirjani parissa, välillä oman yritykseni lukuun. Aamuisin sängystä nouseminen tuntuu Mount Everestin valloitukselta. Kämppä on kuin hävityksen kauhistus, mutta siinä vaiheessa kun olen saanut ruoat laitettua, tiskit tiskattua ja akuuteimmat pyykit pyykättyä, onkin jo uniaika. Yleensä simahdan sohvannurkkaan suosikkisarjani ääreen, mistä sitten suunnilleen unissakävelen hammaspesulle ja punkkaan - vain herätäkseni seuraavana aamuna taas kiipeämään sille Everestille.

Otetaan vastaan: tolokkua. Parahultainen humahutus keskitukevalla paistinpannulla voisi myös auttaa.

2 kommenttia:

Timo Lampi kirjoitti...

No olis muaki v*tuttannu tommonen... :D

Careliana kirjoitti...

V*tutus on kyllä lievä ilmaisu sille mielialalle, joka autossamme kyseisellä kotimatkalla vallitsi...