maanantai 18. syyskuuta 2017

Vertauskuvaa ja väsyä

Perjantaina kotimatkalla töistä - onneksi jo melkein kotinurkilla, moottoritien rampin risteysalueella, jolla ajetaan aika hitaasti - autoni edestä, aivan tuulilasia viistäen, meni iso ruskea lintu pulleaa oravaa kynsissään roikottaen. En ehtinyt tunnistaa lintua (hah, ikään kuin olisin tunnistanut, vaikka se olisi istahtanut konepellille - paitsi jos se olisi poseerannut niin kauan, että olisin saanut otettua siitä kuvan ja lähetettyä sen appivanhemmille tunnistettavaksi), mutta vaikuttava näky se oli joka tapauksessa.

Samastuin siihen oitis.

Sitä vain en osaa sanoa, mihin siinä tilanteessa oikeastaan samastuinkaan.

Toisaalta olin ihan että mikäs siinä elellessä, elämässä on kaikkea tarpeellista oikein mukavasti. Linnulla pullea orava ja varmaan jokin mukava pesä tai ainakin asemapaikka, jossa sitä nautiskella, eikä sitten hetkeen tarvitsisi saalistaa, kun masu olisi täynnä. Minulla puolestaan mukavia töitä oikein kaksin kappalein elantoa turvaamassa, kotipesä, perhe - ja edessä viikonloppu.

Toisaalta taas se mukava elannon turva - linnulla orava ja minulla työt - tuo siinä määrin painoa, että ei kovin lennokkaasti jaksa liitää.

Itse asiassa aina välillä, aika useinkin, fiilikseni on kuin sillä oravalla.

Mene palkkatöihin, saat välillä olla rauhassa vapaallakin, ne sano. No eka vuosi nyt meni melkein vuorotta duunia painaessa, mutta toinen vuosi on helpompi, pääset nauttimaan oman työsi hedelmistä, ne sano.

Nomjoo, onhan tänä syksynä kieltämättä ollut ihan eri meininki lukukauden aloittamisen suhteen. Totta kai on ollut valtavan paljon helpompaa kuin viime vuonna, kun on suunnilleen kartalla siitä, mitä tuleman pitää, useimpien kurssien konseptit on jo mietitty, rungot laadittu ja osa materiaalistakin kelpaa ihan sellaisenaan. Mutta miten minusta silti tuntuu, että aina vain se veden pinta on melkein nenänpääni tasolla, vaikka kuinka raivokkaasti polkisin vettä? Mistä ihmeestä tuota työtä sikiää koko ajan lisää? Miksi minun viikossani on maanantai, tiistai, maanantai, torstai, perjantai, maanantai ja maanantai? Minne kesä jäi kun ei koskaan tullutkaan? Miksi elämän tarkoitus on 42 eikä 33?

Voi töttöröö.

Mutta sitten ovat opiskelijat.

Yksi tulee tunnin alussa kännykkä ojossa: "Kato mä otin kuvakaappauksen ihan sua varten, kun tää juttu on just vastaava kuin se mistä puhuttiin viime tunnilla!" Toinen kysyy, että vaikka olenkin nimenomaan korostanut, että tällä valinnaisella kurssilla pidetään meininki rentona, voisinko silti antaa palautetta vapaamuotoisesta tehtävästä, kun hän haluaa oppia ja kehittyä. Kolmas lähettää sunnuntaina sähköpostitse linkin mielenkiintoiseen artikkeliin, joka käsittelee tunnilla esillä ollutta aihetta.

Toinen vuoteni päätoimisena opettajana, ja jaksan vieläkin olla ihan ihmeissäni siitä, että nehän hitto vie tosiaan kuuntelevat mitä minä niille puhun!!! Ja aina joskus joku jotain oppiikin.

Olenhan minä aika rätti, mutta loppujen lopuksi en siltikään taitaisi tätä oravaani vaihtaa hopeatarjottimelle siroteltuihin linnunsiemeniin. Ainakaan pysyvästi.

3 kommenttia:

Timo Lampi kirjoitti...

Käy selällesi kellumaan, niin on nenä korkeammalla.
Tai.
Sun on opeteltava sanomaan ei, muuten sulle tungetaan aina vaan enempi hommia. Sanot vaan että mulla on kalenteri aivan pullollaan hommia, ei käy. Hukut töihin etkä veteen.

33 ei ole jaollinen kuudella, siksi. :)

Mikä se sun toinen työ on? Harva on mulla pää, ei pysy tieto siellä... :D

Careliana kirjoitti...

Ei ole päässäsi vikaa, vaan minä olen yrittänyt sen verran pitää anonymiteetistä kiinni, etten koskaan ole varsinaisesti paljastanutkaan ammattiani tai sitä, mitä tarkalleen ottaen yliopistossa opetan. Mutta siis opetustyön lisäksi teen edelleen omaan lukuuni sitä mitä opetan (ettei tarvitsisi kenenkään irvailla klisheisesti, että "ne jotka eivät osaa tehdä, opettavat").

Ja joo, olet oikeassa, sehän se varmaan se taikasana olisi - "ei". Ihan järkyttävän vaikea sana minulle!!!

Mutta kun 33 on kiva luku. Kolmella jaollinen. Ja keltainen (minulla on synestesia).

Timo Lampi kirjoitti...

Olet aivan oikeassa, valokuvauksessa ja täällä tärkeintä on rajaus. :))

Ihmiset luulevat että luku 3 on maailmankaikkeudessa paras luku, mutta kun se on numero 6.
Linnunradan käsikirja liftareille, siinäkin se maailman tietävin kone sanoo luvun olevan 42.

Itse opin ei-sanan vasta burnoutin jälkeen ja sittenhän elämässä oli aikaa myös itselle ja perheelle.

Löytyisikö sulta joku numero violetille?
Entä vihreälle??

Mukavaa illanjatkoa sulle sinne ja alkaisit nyt vaan opetella sen ei:n ja täyden kalenterin.