maanantai 25. joulukuuta 2017

Joulutunnelmissa

Joulun alla läheiset kyselivät, mitä minä toivoisin joululahjaksi. En millään keksinyt vastausta. Toiveeni olivat joko mitättömän pieniä (spagettimitta, siis sellainen erikokoisin rei'in varustettu lämiskä, josta näkee, paljonko raakaa spagettia täytyy millekin ruokailijamäärälle laittaa kattilaan), järjettömän suuria (hybridi-Bemari) ja/tai ihan vain järjettömiä (Louboutinin korkkarit - minähän kuitenkin käytän korkkareita joskus kahdestikin vuodessa) - tai sitten silkkaa utopiaa. Nimittäin itse asiassa Jarkko Ahola tässä ihanassa joululaulussaan kertoo tasan tarkkaan kaiken sen, mitä minä oikeasti toivon, ihan mihin tahansa aikaan vuodesta:

...et sydän ois ees hetken aikaa huoleton...

Tänä vuonna vietimme joulua anoppilassa. Rauhan suhteen eivät odotukset olleet kovinkaan korkealla, sillä joulunviettoon oli tulossa myös miähen veli perheineen - koirineen kaikkineen. Ei sillä, tietenkin on aina yhtä ihanaa saada koko lähisuku koolle, mutta kaksi alle kouluikäistä joulupukkiin uskovaa pikkuprinsessaa, yksi angstinen teini ynnä kaksi riehakasta, räkyttäväistä pystykorvaeläintä vaikutti melkoisen kaoottiselta yhtälöltä. Löimme vetoa siitä, mikä katastrofi tapahtuu ensimmäisenä: kumpi koirista kaataa kuusen tai pissaa siihen, kumpi pikkuneideistä loukkaa itsensä henkisesti/fyysisesti pukinkyttäyshötkyssään tai ehtiikö teini spoilata pukkitarinan tai mahdollisesti koko joulun esimerkiksi rallattelemalla, että ei itkeä saa, ei meluta saa, pukki voi tulla haulikon kaa...

Kaikki sujui kuitenkin aivan yli odotusten! Toki koirilla oli toisilleen huomattavan paljon huomattavan painokasta asiaa, mutta enimmäkseen ne kuitenkin keskittyivät vaihtamaan niitä kuulumisiaan tosi hyvässä hengessä paikoillaan seisten eivätkä yhtään nahistelleet tai muutenkaan singahdelleet pitkin taloa. Aika monta tuntia riitti karvakuonoissa virtaa, mutta ennen pitkää louskutuksesta tuli loppu. Lopulta karvaserkukset poseerasivat jo näin mallikkaasti perinteisessä joulupotretissa miähen suvun perintökalleutena kulkevalla 1700-luvun sohvalla:


Pukkikin tuli ja täydestä meni, vaikka pari kertaa kehottikin pikkulikkoja laulamaan jotain mummille (joka juuri silloin oli pahaksi onneksi saunaa siivoamassa). Kaikki olivat olleet siinä määrin kilttejä, että mieluisia lahjoja paljastui jokaisen paketeista. Sitä mielenrauhaa ei ollut minkään kaupan valikoimasta löytynyt, mutta jotain ihan melkein vastaavaa kuitenkin:



Kalasandaalit! Kuka tässä mitään Louboutineja kaipaa!

Jännittävän päivän uuvuttamat pikkuprinsessat suuntasivat ajastaan höyhensaarille ja teini vetäytyi aittaansa testaamaan mieluisinta lahjaansa, uusia kaiuttimia (siihen loppui lähiseudun metsäneläinten joulurauha). Me aikuiset katselimme televisiota ja rupattelimme. Oli ihanaa viettää pitkästä aikaa iltaa yhdessä!

Jonkin ihme aasinsillan kautta lanko otti puheeksi netissä kiertäneen sipulinsyöntihaasteen: Tehtävänä oli pistellä yhdeltä istumalta naamaansa yksi n. 200-grammainen raaka sipuli, mutta eräs tubettaja oli hieman nostanut panoksia ja yrittänyt syödä kokonaisen kilon sipuleita kerralla. Haaste päättyi puolivälissä luovuttamiseen saatteella "Voi v###u mä oon tyhmä!" Senhän nyt tajuaa erkkikin, että on aika tyhmää edes yrittää syödä kokonaista kiloa yhtään mitään yhdeltä istumalta, mutta kai sitä nyt yksi sipuli menisi ihan hyvin, tuumimme veljen vaimon kanssa.


Joo, varmaan arvaattekin, miten siinä sitten kävi. Jotenkin ihmeellisesti me päädyimme pöydän ääreen nyrkinkokoiset sipulit edessämme. Miäs ja lanko videoivat tapahtumaa, anoppi napsi kuvia kameralla ja appiukko toimi virallisena valvojana.


Ja ehkä arvaatte senkin, miten siinä sitten kävi. No jos ette arvaa niin voin kertoa, että kyllä ei ole helppoa syödä kokonaista raakaa sipulia sellaisenaan, kyljestä haukaten kuin omenaa! Ei vaikka olisi suurikin raa'an sipulin ystävä, kuten minä. Ensi alkuun suurin ongelma oli se, että meinasin tikahtua nauruun ja sitä myötä myös siihen sipuliin. Sitten alkoi silmistä valua vettä - sekä naurun että sipulin takia. Sitten alkoi jo suussa nipistellä ja poltella siinä määrin, että meinasi hymy hyytyä. Yhteisestä sopimuksesta totesimme veljen vaimon kanssa, että haaste päättyi tasapeliin: kumpikin sai rouskutettua aika tasan puolikkaan siitä sipulista.

Ja joo, jos ette arvaa niin senkin voin kertoa, että sipuli maistuu suussa vieläkin, noin vuorokauden verran tapahtuman jälkeen. Mutta kyllä kannatti! En muista, milloin olisin viimeksi nauraa räkättänyt niin hervottomasti. Ja parasta oli, että samassa kuorossa räkättivät niin lanko vaimoineen kuin appivanhemmatkin. Sukupolvien ketjun täydentämiseksi miäs lähetti tapahtumasta ottamansa videon myös teinille aittaan. Vastausviesti kuului: "Oottekste ihan selvinpäin?" Siihen miäs (minun kehotuksestani) vastasi, että "Selvin päin ei ole yhdyssana. Ja sipuleita riittää sullekin." Teini ei kuitenkaan tarttunut haasteeseen. Joku voisi jopa sanoa, että poika on äitiään viisaampi...

Että sellainen joulu tänä vuonna. Elämäntäyteinen. Sipulinmakuinen. Aika ihana.




5 kommenttia:

Ana kirjoitti...

Timo Lampi kirjoitti...

Pikkasen tökkii jossain, tää tarina tuli mulle syötteenlukijaan vasta nyt.

Mukavalta kuullosti teidän joulu, hauskaa!!

Juliet kirjoitti...

Hei, minä muistin yhtäkkiä tämän blogin olemassaolon ja siitä paikasta näpyttelin osoitteen ja kas, vielä tämä löytyi! Ja kyllä vain tulin taas viihdytetyksi ja sain juuri sitä kaipaamaani hyvää lukemista. Luinkin heti kerralla useamman uusimmista postauksista.

Mutta tässä joulutarinan kohdalla tuli järkytys. Kaikessa rauhassa luin ja annoin itseni ymmärtää, että miehesi veljellä on siis myös isompi lapsi, teini, kunnes toiseksi viimeisen kappaleen lopussa tajusin, että puhut teidän pojasta :O Ei hän voi olla vielä teini... Ei missään tapauksessa. Pientä lasta ei voi sanoa teiniksi. Siis, kuinka vanha mä oikein olen? Ei kai siitä sentään viittä vuotta ole, kun viimeksi kävin tässä blogissa? Vissiin aika vanha, ja on siitä näköjään jonkin aikaa. Huoh.

Kiitos kun vielä kirjoitat!

Careliana kirjoitti...

Kiitos ihanista sanoistasi Julle!

Nii-in, mietipä miltä minusta tuntuu. Ei kai siitä nyt yli kolmeatoista vuotta voi olla, kun äitiyspäiväkirjan pitämisen aloitin... Mutta jotenkin kummassa tässä on nyt tultu sellaiseen pisteeseen, että minä saan käyttööni siltä pikku pikku taaperoiselta pieneksi jääneitä kenkiä ja hansikkaita.

Maailmassa on virhe.

Careliana kirjoitti...

Eikä, siis nyt vasta tajuan, etten olekaan kiittänyt teitä aikaisemmin kommentoineita vielä lainkaan!!! Kyllä minä kaikki kommentit aina luen ja joka ikisestä tosi tosi onnelliseksi tulen, mutta jotenkin tässä tapauksessa olen unohtanut kuitata! Mutta siis:

Analle <3 takaisin!
Timo - parempi myöhään kuin ei milloinkaan (mistä tämäkin kommentti on erinomainen todiste)!