sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Pikavisiitti Alppien katveeseen

Innsbruckissa järjestetään määräajoin meidän alamme konferenssi. Professori suositteli lämpimästi, että osallistuisin tämänvuotiseen tapahtumaan. Reippaasti laitoinkin alkusyksystä esitelmäabstraktin tyrkylle, ja läpihän se meni (koska kyseessä on pienehkö konferenssi, johon yleensä otetaan riemumielin kaikki halukkaat mukaan).

Kun konferenssi sitten alkoi lähestyä, minun teki mieleni perua koko juttu. Lukuvuosi oli vaatinut raskaan veronsa, olin rättiväsynyt ja loppuvuoden kiireet painoivat edelleen päälle. Hain henkistä tukea poisjäämisaikeilleni niin kollegoilta, opiskelijoilta kuin miäheltänikin, mutta kaikki toistivat jotakuinkin samaa mantraa: Oma päätöksesi, mutta jos vain mitenkään jaksat niin mene nyt ihmeessä!-- Voithan sä ottaa koko reissun voittopuolisesti loman kannalta: makaat hotellissa kuin härski silli ja vetoat siihen, että Alpit blokkaavat nettiyhteyden, joten et voi tehdä mitään töihin liittyvää, tai kiertelet joulumarkkinoita ja hörpit glühweinia.  --Tietysti sä menet! --  Ootsä ihan hullu? Kerrankin työnantaja maksaisi konferenssimatkan ja sä edes harkitset ettet lähtis?!?

Päätin sitten uskoa enemmistön näkemystä ja lähteä matkaan. Konferenssi alkoi jo torstaina, mutta koska oma esitelmävuoroni oli vasta perjantaina enkä halunnut käyttää Suomen 100-vuotispäivää matkustamiseen, jätin ensimmäisen konferenssipäivän väliin. Torstaiaamuna siis nousin junaan, puksuttelin Helsinki-Vantaan lentoasemalle, sieltä lennähdin Lufthansan siivin Müncheniin, missä sompailin itseni lentokenttäkuljetus-kimppataksiin, joka kuljetti minut suoraan hotellilleni Innsbruckissa. Kuulostaa kätevältä ja suoraviivaiselta, vai mitä? Aikaa tähän kaikkeen kului kuitenkin yhteensä kymmenen (10) tuntia. Luulisi siinä ajassa ehtivän jo vaikka mihin tropiikkiin! Mutta siellä minä nyt sitten olin, sympaattisessa alppikaupungissa. Kuolemanväsyneenä ja sudennälkäisenä. Rahjustin ensimmäiseen kohdalle osuneeseen ravitsemusliikkeeseen, ilmeisen trendikkääseen burgeriravintolaan, mutustin ilmeisen trendikkään burgerin paikallisen punaviinin kera, palasin hotelliin ja kaaduin sängylle. Hämmästelin itsekin suuresti sitä, että olin koko päivän operoinut sujuvasti saksaksi. Avasin television, mutta totesin, että sankarillisesta saksan taidostani huolimatta en kestä katsoa Greyn anatomiaa enkä varsinkaan Star Warsia saksaksi dubattuna. Löysin yhdeltä kanavalta sentään Voice of Germanyn, jota kestin katsoa, koska siinä puhuttiin saksaa alun perinkin, ihastelin Samu Haberin kehittynyttä saksantaitoa ja nukahdin kuin murmeli talviuneen saman tien.

Oikeastaan pahin stressin aiheuttaja koko reissussa oli tämä legendaarisen olematon suuntavaistoni. Olin kyllä kartasta katsonut, että hotellilta yliopistolle on vain noin 10 minuutin kävelymatka ja reitti on sangen suoraviivainen - mutta minähän kyllä onnistun eksymään suoraviivaisimmallakin reitillä niin loistokkaasti ettei ole tosikaan. Mitä sä sitä stressaat, sähän puhut noin sataa kieltä, joten osaat varmasit kysyä neuvoa jos kerran eksyt! kannustivat ystävät ja kylänmiehet. Itse en ollut lainkaan yhtä luottavainen sen suhteen, että löytäisin perille millään kielellä annettujen ohjeiden perusteella, ellei minua kädestä pitäen johdateltaisi oikeaan paikkaan. Näin ollen päätin kulkea taksilla.

Ai että mitenkä meni noinniinku omasta mielestä? No ihan hyvin siihen saakka, kun taksi pudotti minut yliopiston  pääovelle. Vaan kun se oli ja pysyi lukossa. Samoin kuin joka ainoa muukin ovi koko kampusalueella. Eikä missään ollut ketään, ei edes yhtään satunnaista ohikulkijaa, jolta olisin voinut kysyä neuvoa. Pyörin ympäri autiota kampusaluetta kuin pieru nahkahousuissa ja vannoin, että saisi jäädä vihonviimeiseksi kerraksi, kun suostun lähtemään yhtään mihinkään ilman henkilökohtaista avustajaa ja/tai opaskoiraa! Lopulta paikalle ilmaantui toinenkin harhautunut konferenssivieras, joka ohjelmaa tarkemmin vilkaistuaan huomasi, että perjantaipäivän konferenssitapahtumat eivät sijoittuneetkaan yliopiston pääkampukselle vaan lähistöllä sijaitsevaan sivurakennukseen. Paikka oli ilmaistu konferenssiohjelmassa hyvin epämääräisesti, ja jos asiasta olikin erikseen mainittu edellispäivänä, niin sitähän minä en ollut kuulemassa. Onneksi tämä kollega oli paikallinen opiskelija, joten hän kyllä osasi johdattaa minutkin oikeaan paikkaan ja tiesi myös kertoa, että Itävallassa vietettiin sinä perjantaina pyhäpäivää (neitseellisen sikiämisen muistopäivää tjsp, ilmeisen iso juttu katolisessa maailmassa), mistä syystä siis koko tienoo oli kuin mikäkin aavekaupunki.

No, loppu hyvin kaikki hyvin. Ehdin kuunnella päivän aloitusluennonkin melkein kokonaan, ja se olikin hyvin mielenkiintoinen. Sen jälkeen seurasi vaihteleva valikoima esitelmiä, joista suurin osa pidettiin saksaksi. Totesin, että vaikka vuosikaudet passiivisena uinunut saksantaitoni olikin osoittautunut huomattavasti vahvemmaksi kuin olin kuvitellut, akateemisen saksankielisen (vaihtelevalla esiintymistaidolla esitetyn) puheen kuunteleminen olisi vaatinut intensiivisempää keskittymistä kuin mihin rahkeeni riittivät. Eikä asiaa yhteään auttanut se, että yliopisto sijaitsee kuvankauniilla paikalla, ihmeellisen turkoosin joen varrella majesteettisten vuorten juurella, joten sekä katse että ajatukset karkailivat vääjäämättä yhtenään ikkunasta ulos.



Lounaalle lyöttäydyin parin italialaisen ja yhden britin seuraan. Söimme hot dogit läheisellä joulutorilla. Paikka oli juuri niin tunnelmallinen kuin vain keskieurooppalaiset joulutorit voivat olla, joskin se oli aivan ähkytäynnä väkeä - pyhäpäivän kunniaksi kaikki paikallisetkin olivat tietenkin sankoin joukoin liikkeellä. Nautin kuitenkin tunnelmasta ja ihastelin suuresti paikallista koristeellista arkkitehtuuria sekä tietenkin kaupunkia joka puolella vartioivia majesteettisia vuoria.





Oma esitelmäni oli vuorossa lounaan jälkeen. Se sujui odottamallani tavalla, ihan ookoo. Sen jälkeen kuuntelin vielä muutaman esitelmän, kävin italialaisen kollegan kanssa illallisella, palasin hotellille, kaaduin sänkyyn ja siirryin piakkoin höyhensaarille. Sitä ennen tein kuitenkin radikaalin päätöksen: En menisi enää lauantaina konferenssiin. En kuitenkaan ehtisi ennen paluumatkan alkua kuunnella kuin yhden session esitelmät, joista suurin osa olisi saksaksi (yksi vieläpä italiaksi), joten en niitä kuitenkaan edes täysin sisäistäisi. Ottaisin ennen lähtöä kollegalta saamastani neuvosta vaarin ja hemmottelisin itseäni hitaalla aamulla sekä kauniiseen kaupunkiin tutustumisella.

Näin teinkin. Kiertelin aamupäivän kaupungilla. Oli hieno sääkin: aurinko paistoi mutta samaan aikaan taivaalta kuitenkin leijaili myös harvakseltaan lumihiutaleita. Värikkäät, koristeelliset talot ja kaupunkia joka puolelta vartioivat vuoret tekivät edelleen yhtä suuren vaikutuksen.



Harmikseni en voinut juurikaan shoppailla, koska pienessä matkalaukussani ei ollut tilaa kummoisillekaan hankinnoille, mutta ostin kuitenkin vinon pinon suklaata tuliaisiksi ja joululahjoiksi. Nautin joulutorilla lounaaksi makkaraa ja perunasalaattia ja jälkiruoaksi glühweinin. Sitten alkoikin jo olla aika nousta taas lentokenttäkuljetus-kimppataksiin, körötellä Müncheniin ja sieltä Lufthansan siivin Helsinkiin. Lentoni laskeutui sen verran myöhään, ettei junia enää kulkenut, joten edessä oli vielä köröttely bussilla Tampereelle ja sieltä vihdoin taksilla kotiin. Kotimatka kesti tuskastuttavasti vielä menomatkaakin kauemmin, yhteensä 12 tuntia. Käytin siis matkantekoon itse asiassa melkein enemmän aikaa kuin hereilläoloon perillä.

Että sellainen reissu, mutta tulipahan nyt sitten tehtyä. Käteen jäi parin uuden tuttavuuden käyntikortit, monta kaunista maisemakuvaa niin kameraan kuin päänsisäisenkin kovalevyn muistojen arkistoon, kattava valikoima suklaisia tuliaisia ja lahjoja sukulaisille ja tuttaville -  sekä valaiseva oivallus siitä, että tämä maailma se näköjään pyörii edelleenkin eikä kotiyliopistonikaan käsittääkseni ole kadonnut maailmankartalta, vaikka minä olinkin yhden lauantaipäivän tekemättä töitä.

Mutta silti olen edelleen aika vahvasti sitä mieltä, että sai olla viimeinen kerta, kun lähden konferenssimatkalle ilman henkilökohtaista avustajaa ja/tai opaskoiraa. Mutta Innsbruckiin voisin kyllä mennä toistekin - hyvässä seurassa ja paremmalla ajalla!

2 kommenttia:

Timo Lampi ☺ kirjoitti...

Mukavaa kun kerroit meikäläisellekkii matkastas. Melkein ku ois itte käynny. :)

Careliana kirjoitti...

Kiitos! Kyllä siellä kannattaa itsekin käydä, jos tilaisuus siunautuu. :)