sunnuntai 25. maaliskuuta 2018

Hyvä päivä pääkaupungissa

Minua oli pyydetty Helsinkiin pienimuotoiseen seminaariin kertomaan projektikurssista, jonka syksyllä yliopistolla järjestin yhteistyössä tämän seminaarin järjestäjiin lukeutuvan julkaisun kanssa. Tämä sopikin mitä mainioimmin, sillä juuri samaksi päiväksi meillä oli liput myös Sunrise Avenuen konserttiin Hartwall-areenalle - kaksi kärpästä yhdellä siirtymällä siis.

Yksi hieman korkeampi kynnys tähän seminaariesiintymiseen liittyi: esitelmä piti pitää venäjäksi. Olenhan minä toki kieliammattilainen, mutta venäjä on kuitenkin repertuaarissani vasta kolmanneksi vahvin kieli enkä ole aiemmin sitä juurikaan julkisesti solkannut. Tinginkin nyt tavanomaisista esitelmöintitavoistani sen verran, että kirjoitin koko esitelmäkäsikirjoituksen etukäteen ja annoin sen kollegalle oikoluettavaksi. Toki yleensäkin suunnittelen esitelmieni rungon tarkasti ja pidän myös esitelmätilanteessa jonkinlaista kirjallista aineistoa mukana muistin tukena, mutta minusta on ehdottoman tärkeää aina puhua esitelmäni vapaasti eikä lukea paperista. Tällä kertaa sitten vain opettelin käsikirjoituksen melkein kokonaan ulkoa, ja uskoakseni onnistuinkin aika hyvin välttämään lukupuheen vaikutelman (ja myös räikeimmät kielivirheet). Etukäteen minua myös hieman mietitytti se, olikohan esitelmäkalvojeni visuaalinen ilme hieman turhan naiivi - en halunnut esittää ihan pelkkää mustaa tekstiä valkoisella pohjalla, mutta en toisaalta pienimuotoista seminaaria varten viitsinyt minkään vilkkuvien ja välkkyvien ihmeellisyyksienkään kanssa ruveta askartelemaan, joten olin lisännyt vain joitain yksinkertaisia kuvituselementtejä.

Ihan kaikki eivät ilmiselvästikään tälläisilla asioilla juurikaan päätään vaivaa.

Seminaarissa kuultiin hyvin monenlaisia esitelmiä. Oli erittäin mieleniintoisia esitelmiä erittäin mielenkiintoisista aiheista. Oli ihan kuunneltavia esitelmiä sellaisistakin aiheista, jotka eivät ihan suoraan omien kiinnostuksenkohteideni kanssa kohdanneet. Onneksi näitä oli suurin osa. Mutta sitten oli, anteeksi nyt vain, aivan kestämättömiä esitelmiä, joiden sisällöstä tai edes aiheesta minulle ei jäänyt minkäänlaista muistijälkeä.

Ihan oikeasti hei, ihmiset!

Ihan vihonviimeinen ilmoitus, jonka haluaa yhtään minkäänlaisessa seminaarissa, konferenssissa tms. tilaisuudessa kuulla, on "Ei minulla ole mitään havaintomateriaalia, eikä tämä oikeastaan ole edes esitelmä, vaan minä luen nyt teille tämän esseeni." Ei tarvinne olla edes kieliammattilainen ymmärtääkseen, että luettavaksi ja kuunneltavaksi tarkoitetut tekstit ovat aivan erilaisia! Ihan yhtä lailla kuin kirjalliseen muotoon muunnettu puhekieli on raskasta lukea, on ääneen luettu enempi/vähempi tieteellinen kirjoituskieli aina ja joka tilanteessa todella raskasta kuunnella - vaikka sisältö olisi miten mielenkiintoista ja hyvin laadittua tahansa!

Ja sitten. Elämme vuotta 2018. Jos ette ole vielä kuulleet sellaisesta ihmeellisestä aateekoo-ohjelmasta kuin PowerPoint, niin olisi kyllä korkea aika ottaa asiasta selvää (menkää vaikka sinne ihmeelliseen aateekoo-ohjelmaan nimeltä Kuukle). Nykyään on useimmissa luentosaleissa myös monenlaisia teknisiä välineitä, joiden avulla voi heijastaa yleisön nähtäville vaikkapa kirjan sivuja tai valokuvia. Kaikenlainen kuvitus auttaa! Kyllähän vanhat kunnon kalvosulkeiset pahimmillaan ovat tosi puuduttavia nekin - mutta monin verroin puuduttavampaa on tuutata sama määrä asiaa ilmoille ilman minkäänlaista havaintomateriaalia!

Ja sitten vielä yksi pyyntö. Sitten kun teillä on se esitelmärunko laadittuna ja havaintoesitys tehtynä, niin harjoitelkaa tai edes miettikää etukäteen, miten se esitelmä sitten tulee käytännössä etenemään! Vähintäänkin olisi suotavaa, että teksti ja slidet olisivat samassa järjestyksessä. On nimittäin sangen kiusallista seurata, kuinka esitelmöitsijä plärää papereitaan ja diojaan eestaas mumisten itsekseen "Niin, siis, joo, jokos minä tästä sanoin, ja mitähän minun pitikään sitten vielä sanoa..."

Ymmärrän ihan hyvin, että monille julkinen puhuminen on kauhistus, tuskallinen tilanne, joka jännittää pahimmillaan niin paljon, että meinaa taju lähteä, ja hyvinkin valmisteltu esitys voi haihtua mielestä taivaan tuuliin saman tien, kun yleisön eteen pääsee. Mutta ei se pieni äänen tai käsien tärinä mitään haittaa, ihmiset ovat keskimäärin tosi ymmärtäväisiä. Hermostunut esiintyjä saa paljon varmemmin kuulijoiden sympatiat puolelleen kuin sellainen, joka on täysin aliarvioinut yleisönsä ja ilmaantunut paikalle huonosti valmistautuneena!

No niin, tähän (vihdoin) päättyy esitelmäoppituntimme. Tentti on sitten ensi viikolla.

Kaiken kaikkiaan olin joka tapauksessa seminaaripäivään oikein tyytyväinen. Tosin olisihan se pitänyt jo etukäteen arvata, että päivän pahimmaksi rastiksi muodostui tietenkin se kaupunkisuunnistus seminaaripaikalta hotellille, jossa miähen kanssa ennen konserttiin lähtöä tapasimme. Helsinkiläiset tai muuten vain Helsinkiä tuntevat lukijani varmasti ymmärtävät hyvin, kun kerron eksyneeni matkalla yliopiston Metsätalolta Scandic Kaisaniemeen. Matkaahan on täydet satakunta metriä, mutta se on kyllä kokonaan suoraa tietä. Ja olin toiseen suuntaan tullessani havainnoinut jo hotellin sijainnin. Mutta silti en sitten seminaaripäivän päätteeksi ensimmäisellä enkä toisellakaan yrityksellä löytänyt kohteeseen. Miten tylsää elämäni mahtaisikaan olla, jos ei jokainen pienikin siirtymä uudessa ympäristössä olisi Suuri Seikkailu...

Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin. Löysin kuin löysinkin hotellin ja puolisoni, ja suuntasimme konserttiin. Edellinen Sunrise Avenuen keikkahan oli minulle suorastaan ekstaattinen kokemus, joten odotukset olivat korkealla. Tosin tiesimme bändin tällä kiertueella soittavan enimmäkseen uusimman levynsä materiaalia, joka ei meihin kumpaankaan ole ihan niin täysillä kolahtanut kuin vanhempi tuotanto. Ne biisit ovat kyllä kaikki sinänsä ihan hyviä, mutta kun ne ovat kovin samanlaisia, niin levyn yleisvaikutelma jää vähän vaisuksi, mikään hitti tai yksittäinen kertosäe ei oikein painu erityisesti mieleen. Lisäksi uuden levyn tunnelma ja saundimaailma on hieman liian turhan cheerleader-purkkapop-henkinen minun makuuni.

Mutta loistava livebändihän Sunrise Avenue on, ja laadukasta livemusisointiahan kyllä kuuntelee aina ilokseen, vaikkei se esitettävä musiikki edes olisi ihan lähinnä omaa sydäntä. Niin tälläkin kertaa. Ne uuden levyn biisit kuulostivat livenä oikein kivoilta (joskin edelleen minun mielestäni turhan samankaltaisilta), ja tietenkin suolana ja sokerina olivat ne suurimmat ja parhaimmat hitit aiemmilta vuosilta. Kuten tämä I don't dance:


Vaikka ennen keikkaa olin jo seminaaripäivän jäljiltä aika väsynyt, keikan jälkeen fiilis oli iloinen, onnellinen ja eloisa - eli kaikkea, mitä onnistuneelta keikkaelämykseltä voi odottaa.

Kaiken kaikkiaan oli oikein onnistunut Helsingin-reissu. Kannatti lähteä!

3 kommenttia:

Timo Lampi kirjoitti...

Välillä töissä ollessani tapasin niin paniikkiin menneen esitelmöijän, että piti ottaa kikka-kakkonen käyttöön.
Esitelmöijä piti esitelmänsä mulle ja sitten sanoin, että kun menet tuonne yleisön eteen, niin katso hiukan yleisön yli, ja puhu koko esitelmä mulle, kuten äsken harjoiteltiin.

Joskus joutui ykkös-kiak ottamaan käyttöön ja se oli kunnon tujaus vahvaa viinaa hetki ennen esiintymistä. :DD

Mutta, mukavaa että oli noin onnistunut reissu!!

Careliana kirjoitti...

Totta, esiintymisjännitys on kyllä paha vastus! Oikein hyviä kikkoja sinulla sen hillitsemiseksi, Timo!

Osaan kyllä eläytyä jännittäjän asemaan. Itse en puhetilanteita jännitä mutta yleisön edessä laulamista kyllä. Monesti on käynyt niin, että ajaudun ikään kuin itseni ulkopuolelle ja kuuntelen siinä tyrmistyneenä, että kuka täällä oikein tuolla lailla vinkuu nuotin vierestä. Eikä siinä oikein auta minkäänlaiset mielikuvaharjoitteet tai itsensä vakuuttelu, että osaathan sinä hyvä ihminen laulaa ja hallitset tämän biisin tosi hyvin, kun olet sitä niin paljon harjoitellut.

Mutta silti uskon, että hyvä valmistautuminen auttaa myös esiintymisjännitykseen: Kun tiedät mistä puhut ja uskot itse asiaasi, voit mennä yleisön eteen luottavaisena siitä, että sanomasi otetaan asiaankuuluvalla tavalla myös vastaan. Ja tietysti kokemus auttaa aina. Minä en ole kovin paljon yleisön edessä laulellut, mutta uskon, että joka kerta kuitenkin jännitän ihan pikki-hikki-riikkisen vähemmän kuin edelliskerralla. Sama pätee varmasti puhumiseenkin.

(Mutta ei siitä naukustakaan varmasti haittaa ole. Kunhan ei ole liian iso tujaus.)

Timo Lampi kirjoitti...

Täytyy sanoa että kokemuksen syvällä rintaäänellä puhut niin tekstissäs, kuin kommentissas.

Mukavaa päivänjatkoa sulle sinne!!