maanantai 21. toukokuuta 2018

Ajatusleikki

Netissä pyöriessäni törmäsin mielenkiintoiseen ajatusleikkiin (pahoittelen, että linkkiä ei enää löydy - uppouduin niin syvälle kaikenlaisiin ajatuksiin, että unohdin ottaa sen talteen):

Luoksesi tulee haltiakeiju, joka lupaa täyttää kolme toivettasi. Saat toivoa yhtä asiaa itsellesi, yhtä jollekulle läheisellesi ja yhtä pahimmalle vihamiehellesi.

(Jos sinä, lukija, nyt innostuit tästä ajatusleikistä, niin kehotan miettimään vastauksia nyt, ennen kuin luet eteenpäin.)

Minähän juutuin heti tuohon ensimmäiseen kohtaan. Ei ole haltiakeiju yhtään sen helpompi rasti kuin joulupukkikaan - en minä oikein osaa itselleni mitään toivoa! Toki kaikenlaista materialistista tulee heittämällä mieleen ties miten pitkä lista: se hybridibemari, siivooja, puutarhuri, keittiöremppa... Kaikkea sellaista, jonka miäs aiheesta rupatellessamme kiteytti toteamalla, että mikset vain toivoisi itsellesi valtavaa määrää rahaa niin saisit nuo kaikki. Mutta sepä siinä juuri: Vaikka rahalla tietysti saakin kaikenlaista kivaa ja hienoa, mitään aidosti merkityksellistä sillä ei lopultakaan saa. Materia on loppujen lopuksi vain materiaa, joka ennemmin tai myöhemmin menettää arvonsa tai vähintäänkin hohtonsa. Ja jos minä saisin haltiakeijulta yhden maagisen toiveen itselleni, en haluaisi tuhlata sitä materiaan.

Vaikken oikeastaan päässyt itse ajatusleikissä vielä puusta pitkään, tunsin jo tässä vaiheesa oivaltaneeni jotain arvokasta: Minä olen todella onnellisessa asemassa, kun onneni elämässä ei ole materiasta kiinni!

Mutta mitä minä sitten toivoisin? Päädyin siihen, että minulle henkilökohtaiesti tärkein asia, jota voisin osakseni saada, olisi arvostus. Se, että minua pidettäisiin hyvänä, osaavana, omassa pikku roolissani tärkeänä ihmisenä. Ja jälleen totesin olevani onnekas, koska tämänkaltaista arvostusta koen saaneenikin osakseni, varsinkin yliopistotyössä. Sääli vain, ettei se arvostus todellaKAAN näy palkassa... no mutta, jos rahan takia työtä tekisin, en todellaKAAN olisi hakeutunut tälle alalle! Eli onneksi pidän henkisiä, abstrakteja asioita arvokkaampina kuin materiaa. Kas näin saammekin kehäpäätelmän umpeen. Ja pääsemme jatkamaan ajatusleikkiä.

Toinen kohta oli vastaavasti todella helppo - toive läheiselle: Pojalleni toivon tietenkin mahdollisimman helppoa elämää! Ei välttämättä mitään supermenestystä, mainetta ja mammonaa, vaan ihan tavallista, hyvää elämää. Ettei hänen tarvitsisi arjen tavallisia töyssyjä suurempien vuorten yli kiivetä tai normaaleja pikku notkahduksia syvemmissä ojanpohjissa rypeä. Että hän löytäisi oman tiensä ja onnensa sillä lailla luontevasti, kuin huomaamatta. Sitä minä hänelle toivon, ja tämän yhden toiveen eteen olisin valmis uhraamaan kaikki muut toiveeni ja jo saavutetutkin etuuteni.

Ajatusleikin kolmas kohta on vaikein. Homma tyssää minulla jo siihen, että en mitenkään osaa ajatella ketään vihamiehenäni. Viha on minusta kammottava tunne, jota en koskaan haluaisikaan tuntea, joskin kovin surullisena olen pannut merkille, että nykymaailmassa mielensäpahoittamisesta vihaan on pelottavan lyhyt matka (olen sivunnut tätä aihetta myös aikaisemmin). Toki minäkin hyvinkin usein, hyvinkin suureen ääneen uhoan vihaavani esimerkiksi siivoamista tai Dr Pepper -limonadia, ja toki aina välillä olen yhden jos toisenkin ihmisen sanomisista tai tekemisistä sangen vihainen - mutta silti en missään nimessä voisi sanoa vihaavani ketään ihmistä.

Pysähdyttävä oivallus jälleen: Kuinka onnellisessa asemassa olenkaan, kun minun ei tarvitse tuntea vihaa eikä viha muutenkaan ole minkäänlaisessa roolissa elämässäni!

Mutta ajatellaan nyt sitten jotakuta sellaista ihmistä, joka on akuutisti pahoittanut minun mieleni. Mitä minä sellaiselle ihmiselle toivoisin? Vaikka edellä kirjoittamani saattaakin tuoksahtaa hieman kukkahatulle, niin enhän minä nyt sentään mikään pyhimys ole. Kyllä vain minä toivoisin, että se minulle pahaa mieltä tuottanut ikävä ihminen saisi elämältä kunnon opetuksen. Löytäisi sen ikävän tekonsa edestään ja kompastuisi siihen. Tarpeeksi kipeästi tajutakseen, että ei tainnut olla ihan oikein tehty se asia. Apulannan sanoin: niin että joka päivä muistaisit, joka päivä koko loppuelämäsi, missä teit sen minua koskevan virheen...

Hieno ajatusleikki minusta! Mutta nyt seuraa sen varsinainen juju:

Kun nyt olet kertonut haltiakeijulle toiveesi, keiju paljastaa, että toiveet toteutuvat kyllä, mutta satunnaisessa järjestyksessä. Eli se hyvä, mitä toivoit itsellesi, saattaakin päätyä sille vihamiehellesi, ja vastaavasti se paha, jota toivoit vihamiehellesi, voikin koitua läheisesi osaksi jne.

Koska sillä lailla elämä toimii. Sattumanvaraisesti. Haltiakeijuja ei oikeasti ole olemassa.

3 kommenttia:

Timo Lampi kirjoitti...

Kolmas oli mulle helpoin, vaikka mulla ei vihamiehiä tai naisia olekaan.
Toivoin, että hänestä tulisi hyvä ihminen.

Toinen oli saman kaltainen kuin sulla, että toive jaetaan kahden lapseni kesken puoliksi ja toivoin suht helppoa elämää.

Itselleni...Kaikenlaista mammonaa on jo ja joitain kaipaisin, mutta...
Tämä on vaikein kohta...Ehkä pyytäisin toteuttamaan 50-vuotisen haaveeni. :D

Careliana kirjoitti...

Oi miten hieno toive "vihamiehelle"! Itse asiassa suorastaan nerokas - ajatella, kuinka rikasta elämä olisi, jos olisi sellainen taikasauva, jonka avulla voisi muuttaa ne ei-niin-mieleisetkin ihmiset kavereikseen!

Timo Lampi kirjoitti...

Sellanen taikasauva on!!
Se on sullakin,
tuossa...
nenän alla,
...hymy. :)
Ja se toimii oikeasti!!